2010

Samban historia

Alkusanat

1. Osa: Samban afrikkalaiset juuret 

2. Osa: Bahia ja brasilialaisen samban synty

3. Osa: Samba ja Rion karnevaalit

4. Osa: Samba rikkoo rajoja ja valloittaa maailman

5. Osa: Suomisamban matkassa 20 vuotta

Alkusanat

Samban historia on ollut lähtemisiä, matkoja, kohtaamisia. Se on ollut seikkailuja, taistelua ja sopeutumista. Mutta ennen kaikkea se on ollut elämää ja yhteisöllisyyttä, jumalallisen haltioitumisen, axén elämäntaitona ja traditiona kulkemista ihmiseltä toiselle.  

Seitsemän suomalaista sambakoulua kertoo vuoden 2010 Helsingin sambakarnevaaleilla ”Samban historian” kunnioituksena kaikkia niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat kuljettaneet sambaa mukanaan, kantaneet sitä sydämissään ja luoneet sitä joka päivä uudelleen.   

1. Osa: Samban afrikkalaiset juuret

Brasilian syntyminen

Samban historian kirjoittaminen alkaa suurten löytöretkien ajasta, kun portugalilaiset ja espanjalaiset merenkulkijat kilpailivat merten herruudesta ja etsivät meritietä Intiaan. Kolumbuksen Länsi-Intiaan suuntaamat löytöretket ja niiden tulokset kiristivät entisestään Portugalin ja Espanjan kilpailua merentakaisista maista. Tordesillasin sopimus vuonna 1494 palautti näiden valtioiden välisen tasapainon, kun Portugalin ja Espanjan alueiden välinen raja määriteltiin 370 meripenikulmaa, eli noin 2050 kilometriä KapVerden saarista länteen. Rajan länsipuoliset alueet kuuluivat Espanjalle ja itäpuoliset Portugalille. Kävi ilmi, että tämän sopimuksen perusteella Portugali saattoi vaatia itselleen Brasilian aluetta, kun Pedro Álvares Cabral näki sen rannikon 22. päivänä 1500. Koska Cabralin päätavoitteena oli avata kauppareitti itään, hän jatkoi matkaansa, ja Brasilian haltuun ottaminen tapahtui myöhemmin. 

Portugalilaisten Brasiliassa kohtaama alkuperäisväestö oli maanviljelijöitä ja metsästäjiä. He viljelivät maniokkia ja täydensivät ravintoaan metsästämällä ja kalastamalla. Eurooppalaisten ja intiaanien ensimmäisiä kohtaamisia määritti alkuun molemminpuolinen uteliaisuus ja tietämättömyys. Eurooppalaisten käyttäytymisessä painottui riippuvaisuus paikallisväestöstä: heidän piti löytää ruokaa ja vettä, ja saada laivansa korjattua. Kaikeksi onneksi Brasilian guaraní-intiaaneilla ei ollut valloitukseen houkuttelevaa kultaa. Joten monien vuosikymmenien ajan löydön jälkeen, Brasiliassa kävi vain muutamia portugalilaisia ja ranskalaisia laivoja. Nekin kävivät lähinnä hakemassa Euroopan värjäämöihin punaista brasilpuuta, josta Brasilia sai nimensä.

Vuonna 1534 Portugali alkoi tietoisesti turvata siirtokuntansa valvontaa. Suuria alueita luovutettiin yksityisille donatarioille, jotka muodollista maksua vastaan saivat oikeuden asuttaa ne ja käyttää niitä hyväkseen. Vuonna 1549 nimitettiin Brasiliaan portugalilainen kenraalikuverööri, jonka asemapaikka oli Bahia. Varsinaisen siirtomaavallan vahvistumisen pani alulle Euroopassa 1400-luvun puolivälissä kiihtynyt sokerin kysyntä- ja tuotanto. Sokerin tehokas tuottaminen vaati paljon työvoimaa ja tekniikkaa, ja ilmaston jossa tuotanto voi jatkua ympäri vuoden. Brasiliassa ilmasto ja maaperä olivat suotuisia. Aluksi plantaasinomistajat hankkivat työvoimaa ostamalla tai vangitsemalla intiaaneja orjiksi. Mutta intiaanit joutuivat helposti eurooppalaisten tautien uhreiksi, ja heidän kuolleisuutensa oli korkea. Sen takia siirtokunnat alkoivat kuljettaa yhä enemmän orjia Afrikan rannikon kauppapaikoilta Brasiliaan.  

Portugalilaiset olivat jo 1400-luvulla alkaneet vangita ja ostaa orjia Länsi-Afrikasta, koska Portugalissa ja muualla Välimeren alueella oli jonkin verran kysyntää orjista. Orjan vangitsemista pidettiin myös hyvänä työnä, koska hänet oli mahdollista käännyttää ja kastaa kristinuskoon. Sitä mukaa kun sokerituotanto 1500-luvulla Brasiliassa lisääntyi, orjakaupasta oli tulossa suurta liiketoimintaa ja orjista maailmankaupan tavaraa. Koska espanjalaiset kunnioittivat jakosopimusta, joka takasi Portugalille Länsi-Afrikan kaupan yksinoikeuden, olo orjakauppa 1630-luvun puoliväliin asti miltei yksinomaan portugalilainen erikoisuus, ja yhä tuottavampi sellainen.

Orjia ostettiin Afrikasta erilaisin keinoin. Tilapäisillä rannikkomarkkinoilla laivat purjehtivat pitkin rannikkoa tähyillen merkkiä maista. Merkin saatuaan he ankkuroituivat ja ottivat yhteyden paikalliseen päällikköön, jolla oli orjia myytävänä. Esiteltiin orjat ja eurooppalaiset tavarat. Jos hinnasta sovittiin, tehtiin kaupat. Koska tämä kauppamuoto oli hidas ja kallis, siirryttiin kaupankäyntiin eurooppalaisten linnoitusten tai afrikkalaisten satamien kautta. Siellä tuhansia orjia pidettiin aitauksiin varastoituina odottamassa eurooppalaisia ostajia. Orjat tuotiin aitauksiin useimmiten sisämaasta, ja he olivat usein taivaltaneet satoja kilometrejä ennen rannikolle päätymistä. Siellä laivurit tekivät heistä nopeat kaupat, ja joutuivat oleskelemaan vain lyhyen ajan rannikon edustalla. 

Kun orjat oli valittu ja polttomerkitty, heidät vietiin laivoihin. Heiltä otettiin omat vaatteet pois, ja nais- ja miesorjat eristettiin toisistaan. Monet olivat uupuneita, ja kauhistuivat nähdessään meren ja kuullessaan raskaiden aaltojen pauhun. Orjia valvottiin tarkkaan niin kauan kuin laiva oli ankkurissa Afrikan rannikolla, koska kapinavaara oli olemassa niin kauan kun maata oli näkyvissä. Orjat sullottiin mahdollisimman tiheään lastiruumaan. He makasivat rinnakkain vieri vieressä, ja jokaisella oli hädin tuskin tilaa sen verran kuin on ruumisarkussa. Ruokana oli maissipuuroa ja papuja sekä suolalihaa ja – kalaa. Orjille kuului myös jonkin verran liikuntaa joka päivä: aterioiden jälkeen heidät päästettiin kannelle tanssimaan rumpujen ja muiden soitinten tahdissa. Pitihän heidän olla hyvässä kunnossa, kun he saapuisivat tulevien omistajiensa luokse. Silti olosuhteet ruumassa olivat niin epäinhimilliset, pelko ja epävarmuus tulevasta sekä koti-ikävä niin suuri, että itsemurhat olivat hyvin tavallisia. 

Parhaassa tapauksessa matka Afrikasta Brasiliaan kesti kuusi viikkoa. Lyhin ja nopein purjehdus oli Angolasta Brasiliaan. Paljon vaarallisempi oli ylitys Guinean rannikolta, koska reitti kulki kahdesti yli päiväntasaajan tyvenen vyöhykkeen, ja laivat olivat vaarassa jäädä moneksi viikoksi paikoilleen porottavan auringon alle. Sellaisessa tilanteessa, tai jos laivalla oli tarttuvia sairauksia, orjalaiva saattoi muuttua uivaksi ruumisarkuksi. Silti aivan yhtä järkyttävää on, että keskimäärin kuolleisuus laivoilla oli 20–25%. 

Puhetoverin puute saattoi olla yksi hirvittävimmistä kärsimyksistä, joita afrikkalaiset kokivat matkallaan ja ensimmäisinä vuosinaan uudella mantereella. Länsi-Afrikassa oli hyvin suuri määrä toisistaan poikkeavia kieliä ja murteita, ja portugalilaiset tuottivat orjia eri afrikkalaisilta alueilta, esimerkiksi Guineasta, Angolasta, Mosambikista ja Kongosta. Lisäksi portugalilaisten toimintaperiaatteena oli hajottaa etniset ryhmät yhtenäisyyden välttämiseksi ja saadakseen orjat tottelevaisemmaksi. Tämä takia syntyi suuri etnisten ryhmien ja kielten monimuotoisuus. Aluksi viestintä tapahtui uusien herrojen kielellä. Kun afrikkalaisten oli tarpeen valita yksi yleinen afrikkalainen kieli viestintää varten, täksi kieleksi tuli nagô eli yoruba Bahian alueella ja bantujen quimbundu eli kongo pohjoisessa. Kummastakin kielestä siirtyi joitakin sanoja portugaliin, kuten sana ”samba”, bantukielellä ”semba”. 

Samba kulki afrikkalaisten orjen mukana yli Atlantin, ja yhä tänäänkin sen soinnista voi kuulla afrikkalaisen sembarytmin. ”Semba” tarkoitti uskonnollista seremoniaa, johon rukoilemisen ja esi-isien henkien tai jumalien kutsumisen lisäksi liittyi rytmi ja koreografia. Portugalilaiset käyttivät sembasta nimeä batuque, kun taas portugalin kielessä sanana samba tarkoittaa rytmiä ja tanssia. 

Meren yli rahdatut orjat toivat uudelle mantereelle myös omat jumalansa, orixát. Afrikkalaiset uskoivat henkimaailmaan, ja monet vangitut luulivat alkuun joutuneensa pahojen henkien käsiin, niin hirveiltä punakkakasvoiset, parrakkaat ja pitkähiuksiset valkoiset miehet heistä näyttivät. Mutta kun myrskytuulet heittelivät orjalaivaa Atlantilla, valkoiset orjakauppiaat olivat yhtä peloissaan. Afrikkalaisilla oli tukenaan merten valtiatar Yemanjá, tuulten ja myrskyjen valtiatar Iansá, sekä tietä eteenpäin näyttämässä mahtava soturi Ogum. Mutta tärkeimmäksi orjien suojelijaksi nousi kivien heittäjä, salamoiden herra Xangô. 

2. Osa: Bahia ja brasilialaisen samban synty

Bahia ja brasilialaisen samban juuret

Myyttien ja legendojen Bahia oli Brasilian ensimmäistä eurooppalaisten asuttamaa aluetta. Bahian osavaltio sijaitsee Atlantin valtameren rannikolla Koillis-Brasiliassa ja sen pääkaupunki on São Salvador da Bahia de Todos os Santos – Salvador – kaikkien pyhimysten suojelema. Pedro Álvarez Cabral rantautui vuonna 1500 Bahiaan, nykyisen Porto Seguron tienoille. Seuraavana vuonna koko Amerikan mantereelle nimensä antanut italialainen Americo Vespucci löysi Baía de Todos os Santosin lahden. Bahian kaupungin perustivat alueelle portugalilaiset vuonna 1549, ja se oli Brasilian historian alkuaikojen tärkein orjasatama. Orjien myötä länsiafrikkalainen kulttuuri, rytmit, myytit ja maut juurtuivat erityisen syvälle Bahiaan. Erityisesti yoruba-heimojen orixá-jumaluudet sekä bantujen sembarytmi ovat vaikuttaneet merkittävästi brasilialaisen kulttuurin syntymiseen. Bahia säilyi Brasilian pääkaupunkina 1800-luvun alkuun asti.

Bahialasnaisilla, baianoilla on kautta historian ollut merkittävä rooli afrobrasilialaisen yhteisön ylläpitäjinä. He ovat henkisen vallan käyttäjiä ja vahvoja naisia. Naiset säilyttivät perinnettä paremmin kuin miehet. Kun perinteiset sukupuoliroolit orjuuden aikana nollautuivat, ryhtyivät naiset pitämään perheitä, sukuja ja traditioita kasassa. He pitivät yllä vahvaa afrikkalaista perinnettä, joka korostaa ja arvostaa äitiyttä, äitien kykyä ylläpitää elämää ja luoda Oxalán kanssa kohdussaan uuden elämän. Silti orjuuden aikana äidit usein tappoivat lapsiaan, jotta he välttyisivät orjan elämältä. Naiset välttelivät äitiyttä, eikä sitä haluttu korostaa. Orjuuden jälkeen haluttiin tuoda vanhat arvot jälleen esiin.

Baianoiden perinteinen valkoinen ”kansallispuku” on afrikkalaista seremoniallista perua; samantyyppistä käytetään candomblén rituaaleissa. Valkoinen väri kuvaa viisautta ja tietoa jota naiset, erityisesti vanhemmat ja kokeneemmat tuovat yhteisöön, sekä axéta, kaikkien orixáiden energiaa. Pukuun kuuluu leveä tärkätty vannehame, koristeellinen pusero, hiukset peittävä turbaani sekä koruja, joiden värit kertovat kantajansa orixát. Henkilöllä on orixáita melkein aina useampi kuin yksi. 

Monet baianat ovat perinteisen bahialaisen keittiön mestareita, ja he palvelevat orixáansa myymällä makeita ja suolaisia herkkuja pienissä katukeittiöissään. Vapauden ajan koitettua kaikenlaisen tavaran kauppaaminen mahdollisti naisille työteon ja oman toimeentulon. Aikana jolloin eurooppalaisperäisen yläluokan naisille ei oikein mikään julkinen toiminta ollut sopivaa tai sallittua, orjuuden muuttamat sukupuoliroolit sallivat afrobrasilialaisten naisten toimimaan yrittäjinä tai vaikka tanssijoina ja muusikoina. Entisille orjille, erityisesti kouluttamattomille naisille, kyse oli hengissä säilymisestä.  

Samban historiassa baianoiden rooli oli ratkaiseva. He toimivat candomblén pyhimysten äiteinä (mãe-de-santo / iyalorixá). Kunnianarvoisina rouvina ja matriarkkoina he ottivat myös suojelukseensa sambistoja, joita vielä vainottiin järjestelmällisesti 1900-luvun alkupuolelle asti, joidenkin käsitysten mukaan jopa diktatuurin loppuun asti eli 70–80 – luvuille. Mustat eivät saaneet järjestäytyä kulkueiksi Bahiassa ennen 1970- lukua, Riossa tämä kielto purkautui jo 1920-luvulle tultaessa. 

Nykyäänkin baiana on kotilieden valtiatar, ”sielunhoitaja” ja kulttuurin vaalija. Baiana on myös brasilialaisen folkloren tärkeä hahmo: heitä tapaa monenlaisissa koillis-brasilialaisissa perinteisissä kulkueissa, kuten afoxé ja maracatu. Joissakin katolisissa juhlissa pyhimyksen ympärillä kunniavartiona kulkivat baiana-asuiset naiset, taieiras. Katukarnevaaleilla baianoiksi pukeutuivat pitkään vain miehet, koska karnevaalin ei katsottu sopivan naisväelle. Sambakoulujen alkuajoista lähtien baianat ovat olleet aina naisia, ja pakollinen osasto kulkueessa. Sambakoulujen baianaosastot ovat perua paitsi vanhemmista karnevaaliperinteistä, myös kunnianosoitus riolaisen samban alkuaikoina vaikuttaneille merkittäville bahialaisnaisille. Heistä tunnetuin oli mãe-de-santo Tia (”täti”) Ciata (Hilária Batista de Almeida, 1854–1924). Tia Ciatan talossa Praça Onzen lähettyvillä sävellettiin mm. ensimmäinen tunnettu karnevaalisamba Pelo Telefone vuonna 1917. 

Samba de Roda 

Piiri on afrikkalaisen kulttuurin keskeinen tapahtumapaikka. Samba de roda syntyi afrikkalaisten orjien kohdatessa toisensa uudessa maailmassa. Mielivaltaisesti sekoitetut eri kansallisuuksia edustavat ihmiset tarvitsivat yhteisen kielen keskinäistä kommunikaatiota varten. Kun yhteinen puhuttu kieli puuttui, he turvautuivat musiikkiin ja rytmiin. Syntyi uusi kieli, samba, joka sulautti yhteen useamman rytmin, kielen ja kulttuurin. Yhä tänäänkin samba syntyy ja elää sambistojen kohtaamisissa.

Samba de roda syntyi Bahian rannikon maanviljelysalueella (Recôncavo da Bahia) candomblén ja capoeiran rinnalle samaan rituaaliseen piiriin. Orjuuden aikana afrikkalainen perintö välittyi seuraaville sukupolville piirissä, rodassa. Piiri heijastelee koko afrikkalaisperäistä maailmankuvaa joka on syklinen, ei lineaarinen tai kronologinen. Piiriin kutsutaan tämän maailman ja tuonpuoleisen ihmiset, ja piiri luo seremoniatilan esimerkiksi sambapiiriin. 

Afrobrasilialaiset rituaalit ovat peräisin uskonnoista, joista tunnetuimmat ovat candomblé, umbanda ja quinbanda. Jotkut näiden uskontojen jumalista eli orixáista löytyvät lähes samannimisinä vieläkin Angolan ja Kongon alueelta Afrikasta. Jotkut uskonnolliset rituaalit ovat vuosien saatossa muovautuneet Brasiliassa hyvin erilaisiksi kuin alkuperäiset afrikkalaiset rituaalit. Afrobrasilialaisia uskonnollisia rituaaleja, samba de rodaa ja capoeiraa yhdistävät samat tarinat, laulut ja melodiat. Lisäksi kaikissa niissä on voimakas tarve itseilmaisuun, sekä mahdollisuus sosiaaliseen yhteenkuuluvuuteen ja eriasteisen hurmoksellisuuden tavoitteluun eli axén nostatukseen. Näillä itseilmaisun muodoilla on kuitenkin kullakin oma tarkoituksensa ja paikkansa. On tavallista, että saman ihmisen tapaat aamupäivästä torilla capoeirassa, illalla candomlé centrossa ja vielä myöhemmin samba de rodan merkeissä. Näitä voi verrata vaikkapa työhön, uskontoon ja huviin.

Samb de rodaa pidetään musiikillisesti karnevaalisamban primitiivisempänä muotona. Tämä alun perin bahialainen tapa tarinoida ja tanssia on levinnyt capoeiristojen mukana lähes joka puolelle maailmaa. Samba de roda on monipuolinen yhdistelmä musiikkia, tanssia, runoutta ja juhlimista. Sen laulut, chulat ja corridot, ovat monesti improvisoituja tai niin vanhoja, ettei niiden tekijöitä enää muisteta. Laulujen sanoilla on usein kaksoismerkitys, jolla pyritään vaikuttamaan rodassa oleviin henkilöihin tai oman sanoman julkituomiseen. 

Samba de rodan voi rinnastaa juhlaillalliseen. Soittimet ovat pöydän kattaus, laulut ruoka ja tanssi vieraiden kanssa keskustelu ja kanssakäyminen. Rodan improvisaatio, huumori ja axé ovat illallisen juomat. Yhden osa-alueen korostaminen vaikuttaa toiseen. Onnistuneiden juhlien salaisuus onkin eri osa-alueiden yhteensovittaminen ja oikea ajoittaminen. Niin kuin yleensä juhliin, myös rodaan osallistuminen on hyvin kokonaisvaltaista. Voi soittaa, tanssia, laulaa tai vain bilettää mukana. Taitojen kartuttua voi antaa oman panoksensa kaikilla osa-alueilla, myös musiikin jatkumisessa.

Sambistat desfiilaavat, capoeristat pelaavat, mutta samba de roda tehdään. Roda rakennetaan pala palalta. Aloittamiseen riittää pelkkä kätten taputus ja laulu. Mikäli saatavilla on soittimia, niitä otetaan mukaan sitä mukaa, kun kyseiseen instrumenttiin löytyy soittaja. Käytetyimmät soittimet ovat atabaque, pandeiro, agogo ja berimbau. Niin kauan kuin rodan harmonia säilyy, sillä on edellytykset jatkua. Tämä voi tarkoittaa useita tunteja hyvinkin villiä menoa. Useimmiten paljon harjoitusta vaativia osa-alueita ovat esimerkiksi niin sanotut ostotilanteet. Ostamisella tarkoitetaan rinkiin astumista ja samaa sukupuolta olevan tanssijan paikan lunastamista itselleen. Helppoa ei myöskään ole soittajien jatkuva vaihtuminen, uusien instrumenttien mukaantulo ja koko kirjoittamattoman säännöstön eli comportamenton sisäistäminen. Onnistunut Samba de roda on sen eri elementtien jatkuvaa vuoropuhelua ja improvisaatiota. 

On tärkeää ymmärtää, että tanssijan jokainen liike on yksittäinen sana ja liikkeen luonne ja siihen käytetty voima kuvastaa äänenpainoa. Tanssija itse on vastuussa jokaisesta tekemästään liikkeestä ja eleestä. Yleisöstä kaukana olevassa show’ssa sambista aktivoi yleisöään voimakkaasti provosoivilla liikkeillä. Rodassa vastaavasta voimankäytöstä syntyy vahva ja raju reaktio. Roda on todellisuutta, Passarella fantasiaa. Kummallakin on hetkensä.

Prinsessa Isabel, orjuuden vuonna 1888 lopettaneen ”Kultaisen lain” allekirjoittaja

Prinsessa Isabel (Isabel Cristina Leopoldina Augusta Miguela Gabriela Rafaela Gonzaga de Bragança e Bourbon, 1846-1921) oli Brasilian keisarin vanhin tytär ja kruununprinsessa. Hän toimi sijaishallitsijana allekirjoittaessaan kultaisella sulkakynällä 13.5.1888 lain, jolla Brasilia viimeisenä länsimaana lopetti orjuuden. Prinsessaa oli varoitettu lain allekirjoittamisesta monarkian loppuna, mutta hän vastasi: ”Vaikka minulla olisi tuhat valtaistuinta, antaisin ne pois Brasilian orjien vapauden puolesta”. Jo seuraavana vuonna Brasilia julistettiin tasavallaksi, monarkian aika oli ohi.

Orjuus ja kulttuurinen itseilmaisu

Orjakauppa oli aikansa superbisnestä. Brasilian Salvadorissa orjat myytiin kauppatorilla nimeltä Mercado Modelo. Koska orjien alkuperäiskulttuurit sekä sukulais- ja heimosuhteet pyrittiin tuhomaan, saman perheen tai muun sidoksen omaavan ryhmän jäsenet myytiin eri tiloille.
Silti ensimmäinen orjakapinapäällikkö Zumbí dos Palmares nosti Palmaresin Quilombon kapinaan jo 1600-luvun lopulla. Orjia pakeni quilomboihin, salaisiin piilopaikkoihin siirtomaa-ajan alkuajoista lähtien. Lopulta quilombot saattoivat olla jopa tuhansien karanneiden orjien yhteisöjä jotka viljelivät maata ja kävivät kauppaa. Orjuudessa oli jo tuolloin sävyjä.

Afrikkalaista kulttuuria kohdeltiin Portugalin siirtomaissa melko suvaitsevaisesti 1800-luvulle saakka. Ranskan vallankumous, Napoleonin ajan sodat sekä orjakapinat ympäri maailmaa saivat lopulta portugalilaiset siirtomaaisännätkin kiristämään otettaan orjiensa tekemisistä. He tekivät kaikkensa estääkseen orjien kokoontumisen, itseilmaisun ja ryhmien identiteetin synnyn, jotta valtavien orjaryhmien hallittavuus oli helpompaa. Orjien keskinäinen yhteydenpito oli työlästä, vaarallista ja usein lähes mahdotonta. Orjien yhteenkuuluvaisuuden ja itseilmaisun tarve oli kuitenkin niin suuri, että he kidutuksen ja henkensä menettämisen uhallakin pyrkivät kokoontumaan yhteen ja harjoittamaan uskonnollisia tai kulttuurillisia menojaan. Vuonna 1814 Brasiliassa hyväksyttiin laki, joka kielsi kaikkien ei-eurooppalaisten tanssien esittämisen, myös samban ja capoeiran. Tämä aloitti aikakauden, jossa kaikki afrikkalaisperäinen Brasiliassa taisteli olemassaolostaan osoittaen hämmästyttävää sitkeyttä, elinvoimaa ja muuntautumiskykyä vainon ja väkivallan uhan alla. 

Vaikka orjuus lakkautettiin Brasiliassa vuonna 1888, olivat lähes kaikki afrobrasilialaiset kulttuurimuodot kiellettyjä aina 1930-luvulle asti. Senkin jälkeen Brasilian diktatuuri rajoitti sanavapautta ankarasti ja väkivaltaisesti vuoteen 1984 asti. Meidän päiviimme saakka capoeiristoja ja sambistoja on vangittu ja kidutettu. Muun muassa maan nykyinen kulttuuriministeri ja ”maailman sambaministeri” Gilberto Gil joutui aikoinaan vangituksi ja karkotetuksi Brasiliasta mielipiteidensä takia. Suomessakin vieraillut mestre Russo (G.R.E.S Grande Rio /Capoeira Cosmos) oli vangittuna ja paossa kotiseudultaan samaisesta syystä.

Siirtolaiset parempaa elämää etsimässä

Koillis-Brasiliaa koettelivat 1800-luvun lopulla suuret tragediat: kuivuudet ja niistä seuranneet nälänhädät ajoivat ihmisiä kotiseuduiltaan. Aikaisemmin Brasilian rikkain maanviljelysalue oli köyhtynyt, ja orjuuden lopettamisen jälkeen kahvi- ja kaakaoplantaasien entiset orjat lähtivät kodittomina ja työttöminä vaeltamaan kohti etelää, suuntana kasvavat miljoonakaupungit kuten São Paulo ja Rio d Janeiro. Toinen sekasorron aiheuttaja oli Canudosin kapina pohjois-Bahiassa (1896–97), ”profeetta” Antônio Conselheiron seuraajat asettuivat hallitusta vastaan tuhoisin seurauksin. Canudosin taisteluiden päätyttyä matkalla etelään oli myös armeijan veteraaneja, mukanaan bahialaiset vaimonsa. Tämä kirjava joukkio toi voimakkaan kulttuurinsa niin pitkälle etelään kuin siirtolaiset jaksoivat vaeltaa. Samba oli jälleen matkalla, kohti uutta ympäristöä ja uusia kohtaamisia.

Rio de Janeiro, urbaanin samban syntypaikka

Rio de Janeiro oli ollut Brasilian pääkaupunki vuodesta 1808, kun Portugalin kuninkaalliset muuttivat sinne hovinsa Lissabonista Napoleonin valloitusretkeä pakoon. 1800-luvun lopulla Riosta oli kasvanut maailmankaupunki. Suuren (ja pahamaineisen) satamansa ansiosta siellä kohtasivat kansallisuudet ja etniset ryhmät, kielet ja kulttuurit. Voimakkaan muuttoliikkeen takia kaupungin väkiluku kaksinkertaistui vuosien 1872 ja 1890 välillä. Koillisesta tulleet sotilaat, siirtotyöläiset ja muut yhteiskunnassa paikkaansa etsijät muuttivat kaupungin vielä toistaiseksi rakentamattomille alueille, kukkuloille. Ensimmäinen Rion keskustan kukkula, jolle kohosi asutusta, oli Morro da Favela (nyk. Morro da Providência). Canudosin sodan veteraanit rakensivat tämän ensimmäisen ”favelan” vuona 1897.

Rio de Janeiro alkoi vuosisadan vaihteeseen mennessä jakautua kahtia: elegantin pariisilaistyyppisen art nouveau – keskustan tieltä purettiin vanhoja kortteleita, ja näistä häädetyt asukkaat muuttivat kukkuloille. Keskustan pohjoispuolella kukoisti suuri bahialaisten yhteisö: Estacion, Saúden ja Gamboan seutuja kutsuttiin ”Pikku-Afrikaksi”. Alueen sydän oli Praça Onze – aukio, jonka ympärillä elivät rinnakkain arabien, juutalaisten, mustien bahialaisten ja mustalaisten yhteisöt. Samba ja choro soivat baianoiden, kuten Tia Ciatan taloissa suojassa poliisien väkivallalta. Tässä hedelmällisessä ympäristössä ”maalainen” samba koki muodonmuutoksen – se alkoi imeä itseensä aikakauden muodikkaita vaikutteita ja muuttua urbaaniksi musiikiksi. Samban hetki oli koittamassa, pian piiri laajentuisi suuremmaksi kuin koskaan. 

3. Osa: Samba ja Rion karnevaalit

Rikkaiden karnevaali, Grandes Sociedades

1900-luvun alun vuosikymmeninä osalle riolaisista Rio de Janeiro oli pikku-pariisi, muodikas maailmankaupunki. Tämä näkyi myös karnevaaleilla: varakas väestönosa huvitteli naamiotanssiaisissa, vaunu- ja autoajeluilla (corso) keskustan leveillä bulevardeilla konfettien ja serpentiinien lennellessä. Karnevaalien huippukohta olivat grandes sociedades, suurimpien karnevaaliseurojen loistelias kulkuekilpailu. Tämä ”Suuri karnevaali” otti 1850-luvulta alkaen vaikutteensa Euroopan metropoleista, erityisesti Pariisin, Venetsian ja Nizzan karnevaaleilta. Karnevaaliseurojen kulkueissa nähtiin loisteliaita fantasioita, allegoriavaunuja ja musiikkina soivat hetken suosikkisävelmät – romanttiset karnevaalimarssit tai iloiset polkat ja sottiisit. Karnevaaleilla ”desfilaaminen” oli pitkään rikkaiden etuoikeus.

Grandes sociedades järjestivät karnevaaleja ja juhlia myös sisätiloissa välttääkseen kaduilla joskus vallitsevaa epäjärjestystä karnevaalien aikana. Sisäkarnevaaleihin osallistuivat myös naiset, kaduille heitä ei vielä päästetty moraali- ja turvallisuussyistä. Ulkokarnevaaleissa miehet hoitivat myös naisten osuuden pukeutumalla naisten vaatteisiin.

Köyhien karnevaali, Rancho ”Rei de Ouros”

Rion tavallisen väen katukarnevaali oli riehakas portugalilainen entrudo-perinne, johon liittyi mm. erilaisten hajupommien kuten pilaantuneiden hedelmien tai kananmunien heittäminen juhlijoiden ja ohikulkijoiden päälle. Rio de Janeiron poliisipäällikkö Sigueira kielsi entrudon vuonna 1853 sopimattomana toimintana sivistyneessä yhteiskunnassa. 

Entrudon loppuhetkillä eräs suutari, José Nogueira de Azevedo Paredes, ilmestyi Rion kaduille soittaen suurta itse rakentamaansa rumpua. Hänen mukaansa liittyi suuri joukko ihmisiä soittaen rytmiä erilaisilla esineillä. Vastaavia ryhmiä syntyi myöhemmin useampia ja niitä alettiin kutsua Zé Pereira – ryhmiksi. Entrudon lisäksi erilaiset yksinkertaisiin fantasioihin pukeutuneet naamioituneet porukat kiertelivät kaduilla karnevaaliaikaan esiintymässä, mutta kyse ei ollut vielä tuohon aikaan organisoituneesta desfilaamisesta. Kaduilla juhlivat entiset orjat ja muu köyhälistö, ja poliisi mielellään hajotti kaiken hiemankin epämääräisenä pitämänsä laittomat kokoontumiset rähinöinnin pelossa.

Vuonna 1893 bahialaissyntyinen Hilário Jovino Ferreira perusti ensimmäisenä ”värillisten” karnevaaliseurana tunnetun ”Rei de Ouros” – ranchon. Seuran tarkoituksena oli esiintyä karnevaaleilla aikaisemmasta perinteestä poiketen rauhallisesti ja arvokkaasti, antaen näin mahdollisuuden jäsenilleen nauttia karnevaaleista rauhassa ja ilman häirintää, tasavertaisesti rikkaiden kanssa. Kulkueelle haettiin poliisin lupa, ja jo ensimmäinen karnevaali oli menestys. Kulkueessa nähtiin sociedadeilta lainattuja elementtejä kuten tyylikkäitä fantasiapukuja, allegorioita, lipunkantajapari sekä orkesteri, joka soitti eleganttiin kulkue-esiintymiseen sopivaa hienostunutta karnevaalimarssia. Tällä tavalla organisoituneet ranchot saivat heti suuren suosion, ja niitä pidetäänkin nykyaikaisten sambakoulujen edeltäjinä. Rei de Ouros (Ruutukuningas) pääsi jopa esiintymään vuonna 1894 presidentille Itamaraty-palatsissa – karnevaalien uusi aika oli koittanut.

Samba valloittaa kadut 

Samba odotti vuoroaan kulisseissa, kehittyen ja kasvaen. Nyt se halusi kaduille, kansan pariin, karnevaaleille.

Musiikki oli Brasiliassa erittäin kontrolloitua koko 1800-luvun, eikä naisten esiintyminen esimerkiksi oopperassa ja teatterissa ollut sopivaa. Miehet joutuivat esittämään naisroolit Riossa lähes 1800-luvun lopulle asti. Karnevaaleja oli ollut 1700-luvun lopusta asti, mutta ne olivat eurooppalaisperäisen yläluokan juhlia, joihin eivät muut saaneet osallistua. Kaikki ei-eurooppalaiset ilmaisumuodot olivat paheellisia, kiellettyjä ja syntisiä. Afrobrasilialaisten musiikkia ja tanssityyliä pidettiin niin syntisinä, että niiden harjoittamista pidettiin maksullisten naisten ja huonomaineisten malandromiehien puuhana.

Tanssissa oli tuona aikana kyse synnistä, ja seksuaalinen ilmaisu määriteltiin ajan normein paheksuttavaksi ja kielletyksi varsin pitkään, osittain jopa edelleenkin. Afrotaustaisilla orjanaisilla ja -miehillä ei ollut sukupuolta, he olivat kaikki vain orjia joiden arvo määräytyi heistä saatavan hyödyn mukaan. Usein heitä myytiin toreilla alastomina, ja vertailtiin lihaksia ja muita fyysisiä ominaisuuksia Jos orja osasi soittaa jotakin instrumenttia, laulaa tai tanssia, sai hänestä paremman hinnan. Jos orjanainen sai isännälle lapsia, koko perhe saattoi vapautua. Ruumiinkulttuuri oli pakanoille sallittua, mutta eurooppalaisille kiellettyä. Vaikka Brasiliassa 1930-luvulla luotiin rotujen sulatusuuni-ajattelu, rotujen eroja korostettiin vielä tanssin yhteydessä: eurooppalaisperäiset istuivat sambakarnevaalissa katsomoissa, kun mulatit tanssivat ja soittivat.  Muutos asenteissa on tapahtunut hitaina askelina 1900-luvun lopun aikana kohti nykypäivää. Afrobrasilialaisia naisia ja miehiä tarkastellaan usein edelleenkin fyysisten ominaisuuksien kautta, ja heidän seksuaalisuuttaan korostetaan.

Passistat

Afrobrasilialaiset ovat karnevaalissa ottaneet ”seksiobjektiuden” haltuunsa ja kääntäneet sen aseekseen. Passistat, sambakulkueen soolotanssijat käyttävät tätä roolia hyväkseen. Taitavin, näyttävin, ilmaisuvoimaisin ja kaunein tanssija kaikessa paheellisuudessaan ja syntisyydessään rikkoo sopivuussääntöjä ja vapauttaa kulkueessa ilmaisun ulkopuolisista rajoitteista ja normeista. Hän on Pomba-gira, naispuolinen Exú. Myös muut kuin afrobrasilialaiset tavoittelevat nykyään tätä roolia. Brasilian valkoihoiset julkkikset haluavat sambakoulun karnevaalikulkueeseen Madrinhaksi, baterian ”kummitädiksi” julkisuuden lisäksi myös imagosyistä: he kosiskelevat kansaa myydäkseen paremmin. Silti harvoissa Rion sambakouluissa on täysin eurooppalaisperäisiä tai vaaleita passistoja, sillä asenteet ovat tiukassa. Puolin ja toisin halutaan pitää omasta valtaistuimesta kiinni.

Exút (miespuoliset hahmot) ja Pomba-girat (naispuoliset hahmot) ovat candombléssa hahmoja, jotka ovat kaikkialla läsnä. He palvelevat orixáita, jokaista orixáa vastaa joku tietty exú, kuin varjona tai kääntöpuolena. Exú ei arvaamattomuudestaan huolimatta ole yksiulotteisesti pahuuden ilmentymä, vaan ennemminkin ihmisen vaistojen ja tabujen henkilöitymä. Exút viihtyvät kaduilla, tienristeyksissä – eikä heille Brasiliassa koskaan jätetä uhraamatta ennen karnevaalia, koska muuten saattaa tapahtua ikäviäkin asioita. Exút pitävät viinasta, tupakasta ja seksistä, erityisesti näiden ilmiöiden synkemmistä puolista, he ovat siksi erityisen riehakkaita karnevaaliaikaan ja vaativat paljon rauhoittuakseen. Pomba-giralle uhrataan shamppanjaa ja savukkeita, exúille cachaçaa ja sikareita, jotta karnevaaleja voitaisiin juhlia rauhassa ilman ikäviä yllätyksiä heidän ”tontillaan”, kaduilla.

Exúa ja Pomba-giraa on usein verrattu kristinuskon Piruun, mutta hän on enemmän kaaoksesta uutta luova tanssiin kutsuja kuin pahuus itse. Kuten Exú aloittaa seremoniat, luo passista sääntöjä rikkovalla, persoonallisella, arvaamattomalla ja soittajien kutsuun vastaavalla tanssillaan uudenlaista vapautunutta naishahmoa ja ilmaisua. Passista tietää, mitä on orjuutetun ja kahlitun ihmisen historia, mitä ovat sopivuussäännöt, mitä on kristillinen moraali tai puku- ja ilmaisukoodit. Hän ei välitä niistä, vaan hän ja hänen tanssinsa osoittaa takana soittaville rummuille paikkaa historiassa ja vapauttaa katsojatkin rikkomaan rajoja ja luomaan uutta.

Deixa Falar, ensimmäinen sambakoulu ja malandrot

Sambasta tuli karnevaalimusiikkia vasta sambakoulujen perustamisen myötä. Ensimmäinen ”sambakoulu” oli Estácion kaupunginosassa vuonna 1928 perustettu Bloco Carnavalesco Deixa Falar. Lyhyen historiansa aikana se mullisti sekä itse samban rytmiikan että loi uudenlaisen karnevaaliseuran prototyypin. Deixa Falarin bateria esitteli maailmalle surdon, tamborimin ja cuícan sekä selkeän, kadulla desfilaamiseen sopivan sambarytmin. 1920-luvulla yleisimmin soitettu samba oli maxixe-vaikutteista, voimakkaasti synkopoitua ja näin ollen sopimatonta suurten joukkojen organisoituun kulkueliikkumiseen. Surdon tahdittama, melodisempi samba mahdollisti sambakoulun laulun (harmonia). Deixa Falar eli vain muutaman vuoden, mutta teki tärkeää pioneerityötä levittäen uudenlaista sambaa muualle kaupunkiin, sambistat kaikkialta tulivat oppiin Estácioon. Deixa Falar oli Escola de Samba, sambakoulu. Vuoteen 1935 asti ”sambakoulu” kuitenkin kirjoitettiin lainausmerkeissä, ja nimeä käyttävät yhdistykset olivat useimmiten virallisesti Blocoja. Sambakoulujen karnevaalin virallistamisen yhteydessä myös jo vakiintunut sambakoulu-nimitys (escola de samba) virallistettiin, muodossa G.R.E.S. (Grêmio Recreativo Escola de Samba) – Vapaa-ajanyhdistys Sambakoulu.

Modernin samban syntypaikka ja varhaisten sambakoulujen karnevaalien näyttämö oli Praça Onze, jonka tienoilla harrastettiin myös pahamaineista batucadaa. Batucada alun perin tarkoitti riolaisten malandrojen suosimaa piirisambaa ja – musisointia, joka helposti sai väkivaltaisia piirteitä: capoeira, pernada (eräs capoeiran rankempi muoto) ja aseet tulivat piirissä nopeasti esille, kun meno kävi rajummaksi. Sittemmin batucada-nimitys on vakiintunut tarkoittamaan vain lyömäsoittimilla esitettävää sambarytmiä. Batucadat ja sambistojen huono maine olivat eräs Deixa Falarin ja muiden sambakoulujen perustamisen syy: sambistat halusivat esittää ja kehittää musiikkiaan rauhassa poliisin häirinnältä, kunniallisesti. 

Malandro oli varhaisen sambistan arkkityyppi. Hänestä on kirjoitettu lukuisia sambatekstejä, joiden inspiraationa ovat useimmiten olleet todelliset henkilöt. 1920- ja 30-lukujen malandro pukeutui valkoiseen pellavapukuun, panamahattuun, raidalliseen paitaan ja kaksivärisiin kenkiin sekä käytti solmion tilalla boheemisti pientä huivia. Hihaansa malandro oli kätkenyt linkkuveitsen. Hän oli naistenmies, uhkapeluri, keikari, vetelehtijä – mutta työtä tekevän sambistan sankari.

Myös malandroilla on oma Exúnsa: Seu Zé Pelintra. Hän on riolainen Exú, ja hänen läsnäolonsa voi tuntea erityisesti Lapan levottomassa yössä. Hänen hahmonsa on klassinen 1920–30-lukujen malandro valkoisessa puvussaan ja hatussaan. Hän suojelee katujen ihmisiä, sambistoja, uhkapelureita, juoppoja ja muita boheemeja selviytyjiä, vaatien palkkiokseen tupakkaa ja cachaçaa.

Passistat Império Serranon silmin

Näin Império Serrano näkee ja kuvailee omia passistojaan ja heidän merkitystään kulkueessa:

“Que o passista seja homem que galanteia, o eterno malandro… E para ser malandro tem que ter chapéu. Sapato lustroso… Samba malandreado. Para sempre um conquistador.

  A passista, que num ritual dos deuses, se banha em óleo, se enfeita, calça sua plataforma (Herança da centenária “Carmem Miranda”), e vai a luta com muito charme. Traz em sua bagagem histórica (de muitos ancestrais) o Lundu, a umbigada, que são danças africanas misturadas às influências européias, de postura, de elegância. A passista conquista, seduz, desfila, desliza, encanta, canto e encanto… Uma vez só no ano… Dia de rainha, dia de continuar escrevendo a história de nosso povo, de nossos ancestrais. É no dia do desfile, no carnaval, que a história vai se construindo, tomando forma. É no pé dessa gente, de muito valor, que o carnaval carioca se redimensiona como incomensurável acontecimento mundial.”

”Miespassista on ikuinen ”malandro” -hahmo, joka uskonnossa kulkee nimellä Zé Pelintra ja on Exú. Malandrolla tulee olla hattu, kiiltävät kengät sekä viettelevä paheellinen samba. Ikuinen viettelijä ja valloittaja.

Naispassista on jumalatar joka kylpee rituaalisesti öljyssä, koristautuu, nousee Carmen Mirandalta perityille korkokengille ja käy taisteluun kaikella viehätysvoimallaan. Hän tuo mukanaan historiansa ja esiäitinsä, tanssinsa Lundun ja Umbigadan Afrikasta – sekoittuneena eurooppalaisiin vaikutteisiin, arvoon ja eleganssiin. Passista valloittaa, viettelee, desfilaa, lipuu, hurmaa musiikilla ja viehätysvoimalla. Vain kerran vuodessa. Kuningattarien päivänä on aika jatkaa historian kirjoitusta – kansamme ja esi-isiemme historian. Kulkuepäivänä karnevaalissa historia rakentuu, saa muodon. Samba no pé:llä, kaikella sen arvokkuudella, Rion karnevaali näyttäytyy mittaamattoman suurena tapahtumana koko maailmalle.”

4. Osa: Samba rikkoo rajoja ja valloittaa maailman

Mangueira ja samba brasilialaisena populaarimusiikkina

Estácion samban innostamana perustettiin Estação Primeira de Mangueira vuonna 1929, sambakouluista legendaarisin ”verde-e-rosa”. Joukko nuoria mangueiralaisia sambistoja oli imenyt itseensä Estácion oppeja, ja halusi perustaa uuden, modernin karnevaaliseuran Deixa Falarin esimerkin mukaisesti. Mangueiran värit, vihreä ja vaaleanpunainen, olivat Cartolan kunnianosoitus kahdelle Laranjeirasin kaupunginosassa vietetyn lapsuutensa suurelle asialle: jalkapallojoukkue Fluminenselle ja rancho Os Arrepiados:ille. Mangueira oli ensimmäinen asema keskustasta lukien uuden länteen päin kulkevan junaradan varrella, joten uusi bloco nimettiin sen mukaisesti. Siitä tuli Bloco Carnavalesco Estação Primeira, muutamia vuosia myöhemmin nimi muuttui G.R.E.S. Estação Primeira de Mangueiraksi.

Estação Primeiran perustajiin kuuluivat mm. säveltäjät Cartola (Angenor de Oliveira, 1908-1980), Carlos Cachaça (Carlos Moreira de Castro, 1902-1999) ja Zé Espinguela (José Gomes da Costa, 1901-1943). Samba oli saavuttamassa musiikillista arvostusta ja markkina-arvoa, se ei ollut enää vain marginaalinen ”kukkuloiden ääni”. Kuuluisat artistit tulivat Mangueiraan asti ostamaan uusia sambakappaleita levytettäviksi, ja 1920- ja 30- lukujen kasvava äänilevyteollisuus sekä radion yleistyminen synnyttivät kysyntää sekä karnevaali- että ympärivuotiselle sambamusiikille. Cartolan ja muiden sambistojen kappaleita levyttivät ajan tähdet, kuten Francisco Alves, Mário Reis ja Carmen Miranda. Laulaja Sílvio Caldas jopa lahjoitti Mangueiralle koulun ensimmäisen surdon. Varhaisten sambakoulujen tähtiä olivat säveltäjät, joista jotkut kohosivat vuosikymmenien myötä jopa kulttuurihahmoiksi ja legendoiksi – tosin useimmiten vasta tultuaan uudelleen ”löydetyiksi” 1960- ja 70-luvuilla.

Sambakoulu vastaanotti myös vieraita, jotka halusivat kuulla aitoa ja laadukasta sambaa sen alkuperäisessä ympäristössä. Tämä perinne elää edelleen riolaisten sambakoulujen avoimissa harjoituksissa. Sambakoulusta tuli samban ympärivuotinen vaalija, sen toiminta ei rajoittunut enää pelkkään karnevaaliin. 

Portela, sambistan omanarvontunto ja viralliset karnevaalit

Kaksi blocoa (Baianinhas de Osvaldo Cruz ja Quem fala de nós come mosca) yhdistettiin yhdeksi blocoksi vuonna 1923. Yhdistystä johti Paulo da Portela (Paulo Benjamim de Oliveira) ja se sai nimekseen Bloco Carnavalesco Vai Como Pode. Kun yhdistys myöhemmin päätettiin rekisteröidä viralliseksi sambakouluksi, sen nimeksi tuli G.R.E.S Portela.

Sambaväellä oli edelleen jokseenkin huono, jopa rikollinen maine. Paulo de Portela vaati oman koulunsa väkeä käyttäytymään asiallisesti ja käyttämään sambakoulun väreissä tehtyä asua kaikissa esiintymisissä. Hän solmi myös tärkeitä suhteita lehdistöön ja paransi kaiken kaikkiaan ihmisten suhtautumista sambaan ja sambistoihin. Hänen onnistumistaan kuvaa esimerkiksi se, että monet vanhemmat antoivat tyttärilleen luvan osallistua Paulon järjestämiin kulkueisiin. Paulo de Portela kehitti sambakoulujen käyttöön samba de enredon eli juonellisen samban, jota kulkue osioillaan ja allegorioillaan kuvasi. Jokavuotisen samba de enredon säveltäminen ja sen kuvittaminen kulkueessa on edelleen käytäntönä sambakouluissa ja Rion karnevaaleilla.

1930-luvulla ensimmäiset sambakouluparaatit olivat lehtien organisoimia ja sponsoroimia. Samaan aikaan saattoi olla useita sambakoulujen paraateja, joissa osassa oli tuomaritkin. Vuonna 1934 perustettu Brasilian sambakoulujen yleisliitto UGESB yritti saada järjestystä sambakouluihin ja karnevaaleihin. Ensimmäiset säännöt luotiin ja karnevaaleista alkoi tulla virallisempia. Sambakoulujen rinnalla kulkueita järjestivät edelleen myös mm. grandes sociedades, kunnes vuonna 1943 Rio de Janeiron kaupunki ilmoitti tukevansa ainoastaan ”todellista kansankarnevaalia”, siis sambakoulujen karnevaalia. Näin sambakoulut pääsivät esiintymään aiempaa paremmille katuosuuksille ja tavallinen kansa pääsi hetkeksi eroon arjesta juhlan ja fantasian keskelle. Fantasiat ja allegoriat kasvoivat vuosikymmenten saatossa, kunnes sambakoulujen kilpailu syrjäytti muidenkin karnevaaliryhmien kulkueet ja nousi Rion karnevaalien tunnukseksi ja kuuluisimmaksi tapahtumaksi. Edessä oli edelleen paljon työtä ja vääntöä mm. karnevaalien organisaation ja sijainnin suhteen, mutta nykykarnevaalien taival ja kasvu kohti nykyaikaista spektaakkelia oli alkanut.

Brasilia, samban ja pandeiron maa

Kansallismielisen presidentti Getúlio Vargasin aikana (1930–1954) valtavan suosituksi kohonnut samba otettiin epämääräisestä alkuperästään huolimatta erääksi brasilialaisen identiteetin ja isänmaallisuuden symboleista, ja osaksi kansallista propagandaa. Afrikkalaisperäinen rytmi ja sen kulttuuriset ilmentymät nousivat, ja nostettiin, symboloimaan koko valtavaa ja monikulttuurista Brasiliaa. Patriotismin nimessä alkuperiltään ”epämääräinen” samba kelpasi kansalliseksi symboliksi, koska valinta heijasteli 1930-luvun ideologiaa Brasiliasta rotujen ”sulatusuunina”, onnellisten mulattien maana. Tätä ajattelutapaahan opetetaan vieläkin Suomen kouluissa maantiedon tunnilla, mutta kyse on myös sosiaalisten ja yhteiskunnallisten ongelmien sekä orjuuden muistojen lakaisemisesta maton alle. Kansallista propagandaa tuki sensuuri, joka vallitsi Brasiliassa 1980-luvulle asti.

Samban suhde esivaltaan ei ole kuitenkaan koskaan ollut vaivaton, siihen sisältyy vielä tänäkin päivänä voimakkaita yhteiskunnallisia jännitteitä. Vastakkain ovat mustat ja valkoiset, rikkaat ja köyhät, valtakulttuuri ja marginaalinen kulttuuri. Sensuurilta ja politiikalta ei ole samban ja karnevaalien historiassa koskaan vältytty, ja sekä toisen maailmansodan että 1960- ja 70-lukujen sotilasdiktatuurin aikana sambistojen ilmaisun ja kokoontumisen vapaus olivat uhattuina. Samba on vain yksi Brasilian sadoista rytmeistä, mutta se on osoittautunut voimakkaaksi, muuntautumiskykyiseksi ja aina ajankohtaiseksi.

Politiikka toisaalta myös ajoi samban asiaa, vaikkakin välillisesti: brasilialaisen, kuten muun eteläamerikkalaisen kulttuurin merkittävä vienninedistäjä 1940–60-luvuilla oli Yhdysvaltojen harjoittama ”hyvän naapuruuden politiikka”, joka torjui kommunismia ”kolmannessa maailmassa” mm. merkittävällä kulttuurivaihdolla. Samba levisi jenkkien mukana Yhdysvaltoihin, ja amerikkalaisen viihdeteollisuuden myötä koko maailmaan. Tätä samaa kanavaa käyttivät myöhemmin 1950-luvun muotivirtaus bossa nova ja 60-luvun lopun Tropicália-liike, joka kulttuuritietoisena juhli brasilialaisuuden ikoneita ja perinteitä – myös sambaa. 

”Disseram que voltei americanizada.” – ”Sanotaan, että palasin takaisin amerikkalaistuneena”. Carmen Miranda (Maria do Carmo Miranda da Cunha, 1909–1955) oli eräs samban ensimmäisistä suurista laulajatähdistä brasilialaisen äänilevyteollisuuden ja radion alkuaikoina. Hän loi näyttävän uran Brasiliassa jo ennen läpimurtoaan ”hyvän naapuruuden” turvin Broadwaylla ja Hollywoodissa. Hänen tavaramerkikseen muodostuivat mielikuvitukselliset esiintymisasut, jotka kuvasivat ”gringoille” Brasilian yltäkylläistä luontoa. Carmenista muodostui universaali brasilialais-latinalaisuuden symboli, samban ja Brasilian vertauskuva sekä myöhemmin camp-ikoni. 

Vuonna 1939 Ary Barroso sävelsi eräänä sateisena iltapäivänä kaikkien aikojen kuuluisimman sambakappaleen: Aquarela do Brasil – vesivärimaalaus Brasiliasta – kertoo maan hedelmällisestä luonnosta, lämmöstä, musiikista… Isänmaallinen ja maalaileva samba ei saavuttanut menestystä Brasiliassa presidentti Vargasin näyttävästä tuesta huolimatta (tai juuri siitä johtuen), mutta nousi välittömään maailmanmaineeseen, kun Walt Disney valitsi sen animaatioelokuvansa tunnusmelodiaksi.

Zé Carioca ja Walt Disney

Rion karnevaalit nousivat maailmanmaineeseen 1930-luvun loppupuolella, ja alkoivat vetää kaupunkiin entistä enemmän ulkomaisia turisteja, joukossa myös kansainvälisiä kuuluisuuksia. Sambakoulut alkoivat pian olla koko tapahtuman vetonaula, ja samba sai aivan uudenlaista yleisöä. 

Walt Disney ihastui vuonna 1941 Etelä-Amerikan kiertueellaan Rio de Janeiroon, Brasiliaan ja sambaan. Hän seurasi sambakoulujen karnevaalia ja vieraili Portelan sambakoululla ja sai sieltä inspiraation uuteen animaatiohahmoon. – Zé Carioca, malandro vihreä papukaija, esiintyi ensimmäistä kertaa Aku Ankan parina lyhytelokuvassa ”Aquarela do Brasil”, opastaen pohjoisamerikkalaista kollegaansa samban, cachaçan ja karnevaalin maailmaan. Veikeä ja nokkela papukaijahahmo kuvaa riolaista elämänmyönteistä asennetta mainiosti.

5. Osa: Suomisamban matkassa 20 vuotta

Samba, brasilialainen vientituote

Brasilialaisuudesta on tullut globaalia, ja sen symbolit ovat kaikille tuttuja: jalkapallo, caipirinha, lipun keltavihreät värit ja samban rytmi. Rion karnevaalit ja sambakoulujen musiikki levisivät maailmalle television myötä: ”Musta Orfeus” (1959) ja lopulta 1970-luvun alusta televisioidut sambakoulujen karnevaalikulkueet herättivät gringoissakin halun soittaa aitoa riolaista karnevaalisambaa. Sambakoulut syntyivät ympäri maailmaa 1970-luvun alkupuolelta lähtien: Surdot, tamborimit ja pandeirot alkoivat soida monien eri kansallisuuksien edustajien käsissä, kaukana Rion kukkuloilta.

Samban leviäminen ympäri maailmaa on myös synnyttänyt kasvavan sambaturismin rytmin synnyinsijoille Rio de Janeiroon. Joka vuosi tuhannet ei-brasilialaiset sambistat matkustavat karnevaaleille, oppimaan uutta, tekemään hankintoja ja elämään aidossa ilmapiirissä. Tähän joukkoon liittyivät jo 1970-luvun lopulta alkaen myös suomalaiset sambanharrastajat.

Suomalaiset kohtaavat samban

Ensimmäiset tiedonsirpaleet Rion karnevaaleista rantautuivat Suomeen vuonna 1975 perustetun Suomi-Brasilia Seuran välityksellä. Seuran yhtenä tarkoituksena oli brasilialaisen kulttuurin esitteleminen Suomessa. Monet seuran jäsenistä olivat joko käyneet tai asuneet Brasiliassa, mukana oli lisäksi Suomessa asuvia brasilialaisia. 

Suomen televisiossa nähtiin sambaa, sambakouluja ja Rion karnevaaleja käsitellyt suomalainen dokumentti vuonna 1977.  Brasilialaisten rytmisoitinten esittelyn Suomessa mahdollisti Åke Sjöblom vuonna 1977 ja Jaakko Karilainen aloitti vuotta myöhemmin brasilialaisten äänilevyjen tuonnin Suomeen. Ensimmäinen suomalainen kuva- ja tietoteos sambasta ja Rion karnevaaleista oli Matti Koskialan ja Urpo Häyrisen ”Samba ja Rion karnevaalit” vuodelta 1984. Ensimmäisten pioneerien myötä riolainen samba kohtasi suomalaisen, pohjoisen maaperän, jossa se sai vähitellen yhä enemmän jalansijaa. Syntyi tarve ja innostus järjestää omaa suomalaista sambatoimintaa. 

Suomi-Brasilia Seuran jäsenet Matti Koskiala ja Jussi Virkkilä ehdottivat vuosittaisia karnevaalityyppisiä juhlia jäsenilleen. Tämän mahdollistamiseksi piti käynnistää ”sambakoulu” vuonna 1976, jossa opetettiin tanssia ja soittoa aitoon brasilialaiseen tapaan. Seura järjesti myös juhlailtoja ja sambakoulutoimintaa mm. ravintola Kaisaniemessä ja hotelli Hesperiassa. Vaikka puitteet sambatoiminnalle ja tieto sambasta olivat suomisamban alkutaipaleella rajallisia, määritti toimintaa ennakkoluulottomuus ja innostuneisuus. Koska esimerkiksi soittimia oli käytettävissä vähänlaisesti, rakensi Jussi Virkkilä itselleen painavan, mutta hyvän soinnin omaavan surdon, legendaarisen ”Jussin surdon”. 

Suomi-Brasilia Seuran sambakoulusta tuli vuonna 1978 Samba ry (Centro Folclôrico Brasilieiro/ Helsingin Sambakoulu). Samba ry:n ensimmäinen karnevaalikulkue nähtiin Helsingin juhlaviikoilla vuonna 1981. Samba oli leviämässä sinnikkäästi ympäri Suomea ja uusia sambayhdistyksiä syntyi tiuhaan tahtiin. Juuri näissä yhdistyksissä iti nykyisten sambakoulujemme siemen. Alkuaikojen sambayhdistyksiä ja -ryhmiä olivat mm. turkulainen Samba Apito ry., tamperelainen Samba Bahia sekä lisäksi Samba Brasil, Carioca Samba, Samba Corrente ja Cozinha Batteria. Vanhin suomalainen edelleen toiminnassa oleva yhdistys on Lahden Samba Maracanã, joka perustettiin vuonna 1981 nimellä Lahden Sambaajat ry. 1980-luvun alkupuolella Suomessa oli jo kymmeniä sambaan liittyviä ryhmiä. Sambayhdistykset ruokkivat myös kohtaamisia sekä kanssakäymistä suomalaisten sambistojen kesken. Tiedon- ja taidonvaihto sekä yhteistyö olivat ehto niiden kehittymiselle samban saralla. Se mikä taidoissa ehkä vielä hävittiin riolaisiin sambistoihin nähden, korvattiin innostuksella ja uskolla yhteiseen samba-asiaan. 

Sambainnostuksen myötä alettiin järjestää Hesperian Talvikarnevaaleja (1979–1998), joissa kuultiin sekä brasilialaisia että kuubalaisia rytmejä ja tanssittiin niiden tahtiin. Hesperiassa esiintyi eri sambaryhmiä eripuolilta Suomea. Myös Turun ravintola Börssissä järjestettiin aluksi helsinkiläiseen malliin ja Samba ry:n avustuksella sambakouluiltoja, karnevaaleja. Koska samba oli Suomessa vielä uutta ja eksoottista, erilaiset karnevaalitapahtumat saivat paljon tilaa mediassa. Erityisesti lehdistössä ihmeteltiin sambakärpäsen puremia suomalaisia, jotka tuntuivat suhteellisen vähäisestä mainonnastakin huolimatta löytävän tiensä sambatapahtumiin eri puolella Suomea. Yhä edelleen sambaryhmät tuovat menoa ja meininkiä mitä erilaisimpiin karnevaalitapahtumiin ympäri Suomea. 

1980-luvun lopulla alettiin sambaryhmissä kiinnostua ns. oikeasta sambasta ja tietoa haettiin aktiivisesti Brasiliasta. Rion karnevaaleilta tuotiin tuliaisina Suomeen uudet tanssi- ja soittotekniikat, mm. samba no pé. Lisäksi alettiin ottaa mallia riolaisesta sambakoulutoiminnasta ja yhdessä olemisesta. Suomalaiset koulut alkoivat kasvaa brasilialaisen sambakoulun mallin mukaisiksi. 

Vuonna 1984 Samba ry päätti järjestää Suomen ensimmäisen leikkimielisen kilvoittelun suomalaisten sambaryhmien välillä. Kisaan osallistui seitsemän ryhmää; Helsingistä Samba Clube, Samba Nova ja Helsingin Sambakoulu, Turusta Samba Apito ja Grupo Brasil, Salosta Samba Corrente ja Lahdesta Samba Maracanã. Voiton vei Samba Nova. Kiertopalkinnoksi ajateltiin alun perin tuolloin jo edesmenneen Jussi Virkkilän rakentamaa surdoa, mutta se oli päässyt huonoon kuntoon. Hankittiin Vesa ”Wege” Weseliuksen rakentama surdo, jonka kylkeen kaiverrettiin ”Jussin surdo” koko suomalaisen sambatoiminnan alkuunpanijan kunniaksi ja muistoksi. Tämä ”Jussin surdo” on edelleen Helsinki Samba Carnavalin kiertopalkinto. 

Seitsemän suomalaista sambakoulua

Sambakoulut ovat karnevaaliyhdistyksiä, joiden tarkoitus on tehdä aitoa brasilialaista sambaa, tinkimättömästi ja perinteitä vaalien, samban syviä juuria kunnioittaen, mutta omilla suomalaisilla ehdoillaan. Sambakoulun ytimen muodostavat koulua symboloiva lippu ja sitä kantava lipunkantajapari. Lisäksi oleellisia osia ovat bateria, baianat, soolotanssijat ja lapsiryhmä.

Nykyiset Suomessa toimivat sambakoulut ovat ikäjärjestyksessä: Samba Maracanã (Lahti 1981), Samba Carioca (Turku 1986), União da Roseira (Tampere 1987), Império do Papagaio (Helsinki 1989), Samba el Gambo (Kokkola 1998), Samba Tropical (Seinäjoki 2003) ja Força Natural (Helsinki, 2006)

Vuonna 1990 perustettiin Suomeen sambakoulujen kattojärjestö, Suomen Sambakoulujen Liitto eli SSKL. Liiton tavoitteena on toimia samban parissa toimivien rekisteröityjen yhdistysten keskuselimenä, kohottaa yleistä sambatietämystä ja osaamista Suomessa sekä kehittää jäsenyhdistysten kansainvälisiä yhteyksiä muihin sambakouluihin.Alusta asti SSKL:n yhtenä tavoitteena oli karnevaalien järjestäminen Rion malliin.

Helsinki Samba Carnaval

Brasilialaista sambaa määrittävät vuosittain järjestettävät karnevaalit, jotka ovat sambakoulujen päätapahtuma. Sama pätee suomalaiseen sambaan. Vuosi vuodelta koulut pyrkivät loihtimaan karnevaalikadulle toinen toistaan loistavampia karnevaalikulkueita. Karnevaaleilla eri koulut ja suomalaisen sambaperheen lukuisat jäsenet kohtaavat toisensa. Kilpailun ohella karnevaalit ovatkin suomalaisten sambistojen yhteishengen luomisen ja iloisen yhdessäolon juhla. Matka nykyisenkaltaiseen, massiiviseen Helsinki Samba Carnaval -tapahtumaan on ollut pitkä ja vaiheikas. Sen juuret ovat ravintoloiden talvikarnevaaleissa ja eri kaupungeissa kiertelevissä karnevaalikulkueissa. 

Vielä 1980-luvulla katukarnevaaleille ei Suomessa ollut vielä tapana kehitellä mitään erityistä teemaa tai aihetta. Tarkoituksena oli yksinkertaisesti esiintyä koulun väreissä ja tunnuksen alla mahdollisimman hyvin. Tanssin ja soiton ilo ja riemu oli tärkeintä. SSKL:n järjesti ensimmäisen suomalaisten sambakoulujen yhteiskulkueen Turussa vuonna 1991. Tällöin koulujen kulkueissa oli jo kulkueteemat, vaikka vielä ei voitosta kilpailtukaan. Kilpailu tuli mukaan vasta seuraavana kesänä Tampereella järjestetyissä karnevaalikulkuekisoissa. Kesällä 1993 koulut mittelivät kulkueidensa paremmuudesta Helsingissä, johon kiertävän karnevaalin sijaan sambakarnevaalitapahtuma vakiintui jatkossa järjestettäväksi. Helsinki Samba Carnaval – tapahtuma oli siis saanut alkunsa ja tänä kesänä ovat vuorossa jo kahdennetkymmenennet SSKL:n järjestämät karnevaalit. Mukaan on mahtunut kunniakkaita kilpailuja eri voittajineen, mutta myös Egypti – aiheinen yhteiskulkue vuonna 1995.

Meu Samba

Yhteisten karnevaalikulkueiden ohella suomalaiset sambistat ovat tehneet alusta saakka paljon muutakin yhteistyötä. Ehkä massiivisin osoitus yhteistyöstä oli vuonna 1996 eri sambakoulujen yhdessä työstämä Meu Samba – show,jossa esiteltiin laajasti brasilialaista tanssi– ja musiikkikulttuuria. Esitys oli koostettu Suomen sambakoulujen parhaimmistosta ja esiintyjiä oli yli 80. Meu Samba – esitykset olivat loppuunmyytyjä ja kehuja tuli niin alan vannoutuneilta harrastajilta kuin tavallisilta katsojiltakin. Meu Samba sai monen suomalaisen sambistan ajattelemaan samban syvintä olemusta aivan uudella tavalla ja sambakouluissa puhuttiinkin pitkään ”ajasta ennen Meu Sambaa ja sen jälkeen”.

Suomisamba valloittaa… 

Vierailut eri yhdistysten ja sambakoulujen juhlissa ja tapahtumissa ovat olleet tärkeitä kohtaamisen, mutta myös tiedon ja taidon jakamisen paikkoja. Vierailevat opettajat niin koti- kuin ulkomailta ovat olleet aina mieluisia vieraita sambakouluissa. Suomalaiset sambistat ovat myös aina hakeneet aktiivisesti kontakteja muuhun samban maailmaan. Jo vuonna 1987 Turussa järjestettiin eurooppalaisten sambistojen yhteinen kokoontuminen Encontro Europeu do Samba. Myöhemmin erilaisissa Encontroissa ja sambameetingeissä on vierailtu useiden koulujen voimin ympäri maailmaa, muun muassa Kiinassa, Venäjällä ja Tanskassa. Useimmiten matkoilta on tarttunut mukaan erilaisia kilpailuvoittoja ja tunnustuksia. 

Tärkein pyhiinvaelluskohde suomalaisillekin sambistoille on tietenkin ollut Rio ja sen karnevaalihumu. Riolaisten sambakoulujen kulkueissa ovat tanssineet lukuisat suomalaiset sambistat ja baterioissa rumpuja lyöneet monet baterian soittajat. Useat ovat päässeet tanssimaan niin pienempien kuin isompienkin koulujen passista-aloissa ja onpa suomipassista nähty jopa Portelan passista-alassakin. Ehkä tärkein anti ulkomaanmatkoissa ovat kuitenkin olleet ne lukuisat ideat ja vaikutteet, joita kotikouluille on matkoilta tuotu, puhumattakaan matkalaukuista täynnä levyjä, paljetteja, kenkiä, sulkia, ketjuja jne. Vuonna 1999 SSKL liittyi FECC-järjestöön (Foundation of European Carnival Cities). FECC:n kautta muilta karnevaaleja järjestäviltä eurooppalaisilta kaupungeilta on saatu lisää tietotaitoa ja ideoita karnevaalien järjestämiseen.

Suomalaisille sambistoille merkittäviä yhteisiä matkoja ovat olleet karnevaalireissut Ruotsiin Nyköpingiin ja Norrköpingiin jo vuodesta 1985 alkaen. Vaikka aluksi eri koulut kilpailivat ruotsalaisissa karnevaaleissa omilla kulkueillaan niinkin voitokkaasti, että paras sikäläinen koulu oli vasta sijalla 5 suomalaisten koulujen jälkeen, on myöhemmin tunnustusta kerätty massiivisilla SSKL:n yhteiskulkueilla. Välillä suomalaiset koulut ovat olleet jopa kilpailukiellossa tai voittaneet vaikkeivät ole tienneet edes osallistuneensa kilpailuun. Ruotsin karnevaaleille on lähdetty nimenomaan yhteisellä porukalla ja yhteisiä karnevaalimuistoja haalimaan ja yhteishenkeä nostattamaan. Nämä reissut ovat synnyttäneet sambistojen parissa melkoisia legendoja, joita nuoremmille tulokkaille illanistujaisissa kelpaa kertoilla.

… Sydämiä

Kaikkien näiden suomisamban saavutusten lisäksi on hyvä pohtia sitä, miksi me pohjoisen ihmiset olemmekaan vaeltaneet samban synnyinsijoille sulautumaan paikalliseen porukkaan, käymään läpi raakoja soittajien karsintoja ja passistatestejä paikallisten rinnalla ilman erikoisasemaa, luuhaamaan kaikki illat sambakouluilla kaukana Copacabanan rannalta, juoksemaan carnavalescojen perässä vaunupajoilla. Miksi emme tyydy pelkästään ostamaan pukua tai katsomolippua ja äimistelemään? 

Syyt samban alkulähteille hakeutumiseen ovat olleet henkisiä, eivät materiaalisia. Suomessakin, kuten Riossa on omat sambajulkkiksensa, mutta tuskinpa heistäkään kukaan on lähtenyt Brasiliaan tavoitellakseen kotona pintajulkisuutta. He ovat lähteneet oppiin, rakastumaan brasilialaiseen sambakouluun, ja kotiutumaan sinne niin, että haluaa antaa enemmän koulun hyväksi kuin vain ostetun fantasian hinnan. Asioihin integroituminen ja niiden syvällinen opetteleminen kertoo kunnioituksesta asiaa ja sen parissa toimivia ihmisiä kohtaan.

Nimeltä mainittavien ”tähtien” lisäksi Suomesta Brasiliaan on lähetyt valtava määrä muita ihmisiä, jotka ovat ihan yhtä lailla sambistoja, sambakoululaisia ja rakastavat karnevaalia. Moni muu on kokenut elämänsä unohtumattomia hetkiä kulkueissa, joissa on vuosien aikana desfilannut kymmeniä ja kymmeniä. Se ostettu puku, maksettu fantasia, ja se yllä tanssien vietetyt tunnit ovat olleet ikimuistoisia. Ja kun nämä suomalaiset sambistat ovat tulleet takaisin kouluihinsa, ovat nekin jotka vain unelmoivat matkasta samban synnyinsijoille, kokeneet kaikkien sambistojen välisen yhteyden heidän tarinoidensa kautta. 

Suomisamba ei ole mikään lista saavutuksista, joihin kaikkien suomalaisten sambistojen tulisi yltää. Suomisamba on yhteys traditioon, joka on peräisin jumalallisesta haltioitumisesta, axésta. Se on antautumista rytmille ja musiikille, joka on säilynyt hengissä monesta matkasta ja joka näiden matkojen myötä on vain vahvistunut ja saavuttanut yhä useamman sydämen, myös meillä Suomessa.  

Samba ympäri maailmaa – Samba on universaali kieli

Samba, afroamerikkalainen rytmi ja kulttuuri, syntyi aikanaan monen kansallisuuden, kielen ja kulttuurin sekoituksena Uudessa Maailmassa, kaukana ”rakennusaineidensa” alkuperäisiltä kotiseuduilta. Samba oli siis jo alkuaikoinaan eräänlaista ”globaalia hybridikulttuuria”, ja se on muuttanut muotoaan kaikkialle maailmaan levitessään ja saadessaan aina uusia tulkintoja erilaisissa ympäristöissä. 

Vähintään 500-vuotisen historiansa aikana samba on tehnyt pitkän matkan, josta ei ole puuttunut synkkiäkään asioita kuten orjuutta, hyväksikäyttöä, ennakkoluuloa, väkivaltaa. Toisaalta samban historia sisältää myös sorrosta vapautumista, itsetuntoa, lahjakkuutta, luovuutta, selviytymistä, fantasiaa. Samba on selvinnyt läpi kaiken tämän, ja on edelleen hengissä vahvempana kuin koskaan. Samba elää hetkessä, säilyttää traditioita, muuntuu historian mukana ja on aina ajankohtaista. Samba rikkoo rajoja, katsoo tulevaisuuteen ja auttaa meitä ymmärtämään historiaa. 

Samba on rituaali, joka alkoi uskonnollisista menoista, päätyi seremonioista kaduille eurooppalaiseen karnevaaliperinteeseen sulauduttuaan ja lopulta siitä tuli kaiken kansan populaarimusiikkia ja kansainvälisesti tunnettu rytmi – jopa kotimaansa Brasilian kansallista Unesco-omaisuutta. 

Samba on kieli, kommunikaation väline ja perinteen välittäjä, jota puhutaan ympäri maailmaa vaihtelevilla korostuksilla. Tämän kielen alkeet mekin suomalaiset olemme oppineet omassa sambakoulussamme ja niiden turvin voimme alkaa opettelemaan elävää kommunikaatiota toistemme sekä koko sambaavan maailman kanssa. Samban kieli yhdistää meidät myös sen alkulähteisiin ja pitkään historiaan, meistä on tullut osa traditiota välittävää yhteisöä – valtavaa sambapiiriä. Missä sambistat alkuperää katsomatta kohtaavat, siellä syntyy sambaa.

São Jorge – peloton soturi Ogum – on sambistojen oma suojeluspyhimys, jonka kuva löytyy kaikilta brasilialaisilta sambakouluilta. Hänen rohkeutensa inspiroi meitä toteuttamaan unelmiamme vastustuksesta huolimatta ja olosuhteista välittämättä, raivaamaan tiemme karnevaaleille ”läpi harmaan kiven” aina uudestaan. 

Kirjoittajat: Johanna Hopiavuori, Katja Ilppola, Tarja Lakkala, Anna-Mari Laurila, Ira Multaharju, Jenni Kuronen-Neves, Katja Vaulio, Johanna Vehmas.

Lähteet:

Cabral Sérgio: As Escolas de Samba do Rio de Janeiro, Lumiar 1996.

Everett Susanne: History of Slavery, Chartwell Books Inc., London 1996.

Grimberg Carl: Kansojen Historia Osa 11. Löytöretket – Uskonpuhdistus, WSOY, Porvoo 1982.

Heinonen-Tuomi Marjo, Lehtinen Heidi, Nieminen Niina, Laurila Anna-Mari, Karppinen Hanna-Tuulia, Toim.: Muistojen kulta-aikaa. Samba Carioca 20 vuotta, Finepress, Turku 2007.

Koskiala Matti, Häyrinen Urpo: Samba ja Rion karnevaalit, Kirjayhtymä 1984.

Helle Knut  (et al.) Toim.: Suuri maailmahistoria Osa 9: Maailmankauppa ja kultturien kohtaaminen 1500-1750 / Niels Steensgaard, Koko Kansan Kirjakerho Oy, Brepols1986.

Claudio Leal, Ialorixá Mãe Stella de Oxossin haastattelu 9.1.2008: 

http://terramagazine.terra.com.br/interna/0,,OI2215219-EI6581,00.html  (luettu 23.5.2009)

Marcellus Bragg, Negra Jhôn haastattelu: http://www.espacogls.com/colunas/persona/anteriores/15112004.shtml   (luettu 23.5.2009)

lanic.utexas.edu/project/etext/llilas/portal/portal089/brazil.pdf ( luettu 29.9.2009)

Agier, Michel,2001:Distúrbios identitários em tempos de globalização,  Mana     7(2),2001:7-33     

 Alho, Olli, 1999: Afroamerikkalaisten ”orjien”  uskonto( s.442-456)   teoksessa Uskonnot maailmassa, toim. Katja Hyry, Juha Pentikäinen, WSOY

Barnes, Sandra T,1997: America’s Ogun –Old world and new, second expanded edition 

Batista Lima, Fabio,2005:Os candomblés da Bahia: Tradicões e novas tradicões, Editora UNEB, Arcadia

Bastide, Roger,1961:Os candomblés da Bahia, Rito Nago. São Paulo: Companhia Editora Nacional

Carneiro, Edison,1966: O Quilombo dos Palmares, Rio de Janeiro: Editora Civilização Brasileira, 3a ed.

 Courlander, Harold,1996: A treasury of Afro-American folclore, Marlowe & Company New York

 Daniel, Yvonne,2005: Dancing wisdom – Embodied knowledge in Haitian Vodou,Cuban Yoruba and Bahian candomblé, University of Illinois Press, Urbana and Chicago 

 Da Costa Pereira, Cristina,2003: Povos de Rua, Luziletras Rio de Janeiro 

 Eliade, Mircea,1957: The sacred and the profane -the nature of religion, A Harvest/HBJ Book

  Farris Thompson, Robert,1984: Flash of the spirit, Vintage books, New York

Jones, Le Roi,2002: Blues People-Negro Music in White America, Perennial

 Karade, Baba Ifa,1994: The handbook of Yoruba Religious Concepts, Samuel Weiser Inc.

Leroy, Fernand; Olaleye-Oruene, Taiwo; Koeppen-Schomerus, Gesina and Bryan, Elizabeth, 2002:   Yoruba Customs and Beliefs Pertaining to Twins, Twin Research Volume 5 Number 2     

 Levy, Luis Fernando,2002: The new Brazil, Gazeta Mercantil 

Lindqvist,Sven,1995: Rasismin vastustaja -ihmisiä ja argumentteja taistelussa rotuennakkoluuloja vastaan 1700-1900, Pequod   

Paavola, Päivi,2005: Tanssia jumaluuksien jaloilla – näkökulmia orixá-jumaluuksien tanssiin                                                      pro gradu –tutkielma Helsingin Yliopisto, Uskontotieteen laitos

Prandi, Reginaldo,2003: Segredos Guardados.Orixás na alma Brasileira, Companhia das Letras

Smart, Ninian,2005:Uskontojen maailma, Otava

Tarvainen, Sinikka,2007: Ennen syntiinlankeemusta, Teos

Verger, Pierre Fatumbi, 2002: Orixas -deuses iorubas na África e no Novo Mundo, Corrupio

Vuola, Elina,1990: Köyhien jumala – Johdatus vapautuksen teologiaan, Gaudeamus

Vuola, Elina,1999: Uskonto Latinalaisessa Amerikassa (s.457–467), teoksessa Uskonnot maailmassa, toim. Katja Hyry, Juha Pentikäinen, WSOY

Suomen Sambakoulujen Liiton 20-vuotisjuhlakulkue 12.6. 2010

Enredo: ”Samban Historia” 

Carnavalesca: Johanna Vehmas (G.R.E.S. Império do Papagaio)

Kirjoittajat: Johanna Hopiavuori (G.R.E.S. Samba Maracanã), Katja Ilppola – Tarja Lakkala –  Katja Vaulio (G.R.E.S. União da Roseira) Anna-Mari Laurila (G.R.E.S. Samba Carioca), Jenni Kuronen-Neves (G.R.E.S. Força Natural), Ira Multaharju – Johanna Vehmas (G.R.E.S. Império do Papagaio).

Kulkuejärjestys

I Osa: Samban afrikkalaiset juuret

1. Intiaanit ja portugalilaiset: Comissão de Frente(G.R.E.S. União da Roseira, Tampere)

Brasilian löytyminen vuonna 1500: Intiaanien ja portugalilaisten ensimmäisessä kohtaamisessa uteliaisuus ja ennakkoluuloisuus on molemminpuolista. Pian vastakkainasettelun rinnalle tulee rotujen, kielten ja kansojen yhteensulautuminen, täysin uuden kulttuurin ja kansakunnan – Brasilian – synty.

2. Atlantin valtameri: Porta Bandeira & Mestre Sala – SSKL:n lipunkantajapari (G.R.E.S. União da Roseira)

Löytöretkien taustalla oli taistelu valtamerien herruudesta. Atlantin valtameri yhdistää ja erottaa vanhaa ja uutta maailmaa ikuisesti. Suuri meri oli löytöretkiajan eurooppalaisille tie rikkauksiin ja uusiin valloituksiin. Afrikkalaisille suuri valtameri taas oli Calunga, pelottava tie tuntemattomaan. Meren jumalatar Iemanjá suojelee lapsiaan pitkällä matkalla, jolta kukaan ei palaa takaisin.

3. Orjalaiva: Carro Abre-alas(G.R.E.S. União da Roseira) 

Orjakauppa oli nykyaikaisen maailmankaupan alku, ja samalla ihmiskunnan suurimpien väestönsiirtojen väline. Miljoonia ihmisiä kuljetettiin pakkotyöhön orjakauppiaiden purjelaivoilla vuosisatojen aikana. Orjat menettivät matkalla omaisuutensa, läheisensä ja identiteettinsä, mutta kantoivat mukanaan voimakasta henkistä perintöään, joka on säilynyt perimätietona meidän päiviimme asti. Rytmit ja laulut saivat Brasiliassa uuden kodin – näiden joukossa myös eräs rytmi nimeltä semba.

Orixát, afrikkalaiset luonnonvoimien jumaluudet, seisovat orjalaivan kannella katse kohti uutta maailmaa. Viha poikiensa ja tyttäriensä raa’asta kohtelusta tekee niiden olemuksesta hirmuisen. 

Destaquet: 

Portugalilainen herttuatar (1.Destaque)

Orixát: Xangô – Iemanjá – Ogum – Iansã – Oxalá

Merenneito

Vaunutanssijat/ Composição: Sotilaat (2 hlö), Orjat (7 hlö), Meri (7 hlö, tanssivat maassa vaunun edessä ja ympärillä)

II Osa: Bahia ja brasilialaisen samban synty

4. Afrikan perintö: Katudestaquepari (G.R.E.S. União da Roseira)

Afrikasta tuotujen orjien mieleen jäivät elämään synnyinsijojen olosuhteet, kulttuuri, uskonnot ja perinteet, joita varsinkin naiset pitivät yllä. Eri heimoilla oli omat toisistaan poikkeavat kielensä ja tapansa, mutta orjuus yhdisti kaikkia ja tanssin ja musiikin avulla he pystyivät kokemaan yhteisöllisyyttä.  Näistä afrikkalaisista perinteistä kumpuavat samban juuret: samban siemen kylvettiin bahialaiseen maaperään afrikkalaisin voimin, sieltä se sai alkuvoimansa.

5. Bahia ja brasilialaisen samban juuret: Ala das Baianas (Kaikkien sambakoulujen yhteisala) 

Baianat ovat samban äitejä, voimakkaita matriarkkoja, joiden suojeluksessa Samba sai kasvaa ja kehittyä. Brasilialaisen samban juuret ovat Bahian maakunnassa, joka oli Brasilian ensimmäinen pääkaupunki. Baianan rooli sambakoulun kulkueessa on kunniatehtävä – nämä naiset symboloivat yhteyttä juuriin ja jumalalliseen axé-energiaan.

6. Samba de Roda: Kuvaelma/koreografia-ala (G.R.E.S. Força Natural, Helsinki)

Piiri – roda – on Samban syntypaikka, ajaton rituaali kohtaamisille, koko universumi pienoiskoossa. 

Samba de Roda on capoeira-kulttuuriin kuuluva perinne, jonka alkulähteet ovat Bahian maakunnan sisäosissa (Recôncavo da Bahia). Samba de Roda perustuu leikkimieliseen kisailuun tanssijoiden välillä, ja sitä tanssitaan ikiaikaisessa piirissä. Samba de Roda edustaa nykyaikaisen samban maallisempia ja maanläheisempiä juuria.

7. Prinsessa Isabel, orjuuden vuonna 1888 lopettaneen ”Kultaisen lain” allekirjoittaja: Katudestaque (G.R.E.S. Samba Carioca, Turku)

Orjuuden lopettaminen Brasiliassa vuonna 1888 merkitsi uuden ajan alkua sekä hyvässä että pahassa. Vapaus oli välttämätöntä, mutta ei ratkaissut kaikkia ongelmia. 

8. Siirtolaiset parempaa elämää etsimässä: Ala (G.R.E.S. Samba el Gambo, Kokkola)

1800- ja 1900-lukujen vaihteessa miljoonat koillisbrasilialaiset vaelsivat kohti etelän suurkaupunkeja pakoon nälänhätiä, kuivuutta ja levottomia oloja kotiseuduillaan. He asettuivat asumaan kaupunkien laitamille, rakentaen hökkelikyliään, jotka myöhemmin saivat nimen favela.

Samba on aina liikkeellä, etsien uusia ilmenemismuotoja ja tulkintoja. Monien muiden rytmien lailla myös samba vaelsi parempaa elämää etsivien bahialaisten matkatavaroissa uusille asuinalueille, kauemmas juuriltaan.

9. Rio de Janeiro, urbaanin samban syntypaikka: Alegoriavaunu (G.R.E.S. Império do Papagaio, Helsinki)

Modernin samban kaksijakoisuus perinteen ja uudistumisen, pyhän ja maallisen, henkisen ja materiaalisen, arjen ankaruuden ja fantasian välillä on kuin kotikaupunkinsa Rio de Janeiron kaksijakoisuus ylellisyyden ja köyhyyden ääripäiden välillä.

1900-luvun alkuvuosikymmeninä äänilevyteollisuuden kasvu ja myöhemmin radion esiinmarssi loivat kysyntää musiikille, ja tarjonta vastasi kysyntään. Samba alkoi muuntua urbaaniksi populaarimusiikiksi imiessään itseensä uusia moderneja vaikutteita. Eurooppalaiset ja afrikkalaisperäiset soittimet, melodiat ja rytmit sulautuivat yhteen. Sambistat muuttuivat säveltäjiksi kirjoittaessaan ylös kuulemiaan improvisoituja sävelmiä ja sanoittaessaan niitä myyvempään muotoon. Samba laskeutui pikku hiljaa alas kukkuloilta ja valloitti uusia yleisöjä.

Destaqueryhmä / Conjunto de Destaques: Rio de Janeiro: “Cidade Maravilhosa”

Melindrosa: Karnevaalijuhlija iloiselta 20-luvulta (vaunun etuosassa)

Rio Pikku-Pariisina: Art Nouveaun henki (vasen takakulma)

Copacabana – ”Princesinha do Mar” (vaunun takaosassa)

Cristo Redentor (Kristus-patsas) – 1. Destaque

Pão de Açúcar (Sokeritoppavuori) (vasen etukulma)

Samba: Kukkuloiden ääni (oikea etukulma)

III Osa: Samba ja Rion karnevaalit

10. Rikkaiden karnevaali: Grandes Sociedades: Ala (G.R.E.S. Império do Papagaio)

Karnevaaliperinne tuli aikoinaan Brasiliaan Euroopasta, ja pitkään loistokas katukarnevaali oli rikkaiden yksinoikeus. Poliisi piti huolen siitä, että vauras väki sai huvitella rauhassa Rion uuden muodikkaan eurooppalaistyylisen keskustan bulevardeilla.

Grandes Sociedades olivat varakkaan väen karnevaaliyhdistyksiä, joiden kulkueita ihailtiin vuosisadan vaihteen Rion karnevaaleilla eniten. Ylelliset fantasia-asut, alegoriavaunut ja elegantin kaihomielinen marssimusiikki kiehtoivat myös varattomampaa väkeä perustamaan omia karnevaaliseuroja, tosin näistä ei sociedadejen kilpailijoiksi ollut vielä vuosikymeniin.

11.  Köyhien karnevaali: Rancho ”Rei de Ouros”: Ala (G.R.E.S. Samba Maracanã, Lahti)

Myös köyhä kansa kaipasi fantasiaan pukeutumista ja kaduilla juhlimista. Oli kuitenkin kehitettävä hyväkysytympi tapa esiintyä, se löytyi riehakas entrudo hylkäämällä ja rikkaiden karnevaalikulkueita jäljitellen. 

Ranchot olivat sambakoulujen edeltäjiä karnevaaleilla. Ensimmäisen näistä, Rancho ”Rei de Ourosin”, perusti bahialainen Hilário Jovino Ferreira vuonna 1893, tarkoituksenaan aikaisempia rajuja karnevaaliperinteitä elegantimpi esiintyminen. Ranchojen yleistyessä ja saavuttaessa hyväksyntää myös värilliset uskaltautuivat juhlimaan kaduille ilman pelkoa virkavallan puuttumisesta asiaan. Ranchot soittivat samoja karnevaalimarsseja ja iskelmiä kuin sociedadetkin, sambaa näissä kulkueissa ei vielä kuultu.

12. Samba valloittaa kadut: Ala dos Passistas (Kaikkien koulujen yhteisala)

Samba tahtoi kansan pariin kaduille: Vastustamaton rytmi valloitti karnevaalit vapaudella, vaaralla ja viettelyksellä.

Samba oli vuosisadan vaihteen brasilialaisen yhteiskunnan alimpien kerrosten musiikkia: Sitä pidettiin juuriltaan epäilyttävänä ja esivalta jopa kielsi sen julkisen esittämisen ajoittain. Samban soittamisesta saattoi joutua vankilaan, sillä sitä harrastavat olivat enimmäkseen mustia, bahialaisia, nuoria miehiä, entisten orjien jälkeläisiä – muutenkin rikollisuuteen taipuvaiseksi katsottua porukkaa. Vasta ranchojen saavuttaessa laajempaa suosiota sambistat alkoivat haaveilla musiikkinsa tuomisesta karnevaaleille. 

13. Deixa Falar, ensimmäinen sambakoulu ja Estácion malandrot: Bateria (kaikkien sambakoulujen yhteisala)

Malandro oli 1920- ja 30-lukujen sambistan perikuva: Yhteiskunnan laitamilla viihtyvä, boheemi, keikari, naistenmies, katu-uskottava…samalla sekä romanttinen että uhkaava. Malandro pukeutui herrasmiehen valkoiseen pukuun ja panamahattuun mutta tappelussa osasi puolustautua laittomalla capoeiralla tai linkkuveitsen avulla. Malandrot kokoontuivat batucada-rinkiin soittamaan sambaa ja mittelemään taitojaan. Kuuluisimmat batucadat olivat Estácion kaupunginosan Praça Onze –aukiolla, joka oli Rion ”Pikku-Afrikkana” tunnetun seudun keskipiste ja myöhemmin sambakoulujen karnevaalien näyttämö.

Batucadojen huonosta maineesta haluttiin eroon perustamalla seudulle karnevaaliyhdistys, joka antaisi mahdollisuuden tuoda samba karnevaaleille, vapaana malandrojen huonosta maineesta. Yhdistys perustettiin Estáciossa vuonna 1928, ja se sai nimen Bloco Carnavalesco ”Deixa Falar”. Ensimmäinen sambakoulu – tämä nimi vakiintui sambaa soittaville karnevaaliseuroille nopeasti – loi nykyaikaisen sambakouluorganisaation perustan sekä kokosi kaikkien aikojen ensimmäisen baterian. Deixa Falar esitteli maailmalle täysin uusia sambasoittimia, kuten surdon, cuícan ja tamborimin – jotka soivat myös tässä bateriassa suomalaisten käsissä! 

14. Melodiaosasto ja ääniauto

IV Osa: Samba rikkoo rajoja ja valloittaa maailman

15. Mangueira ja suuret säveltäjät: Ala (G.R.E.S. Império do Papagaio)

G.R.E.S. Estação Primeira de Mangueira perustettiin vuonna 1929, se on eräs vanhimmista edelleen toimivista sambakouluista. Mangueira on Brasilian ja varmasti koko sambaavan maailman tunnetuin ja rakastetuin sambakoulu, jonka tunnuksena ovat vihreä ja vaaleanpunainen väri sekä yhden surdon voimakas sointi. 

Sambakoulujen musiikki alkoi saavuttaa salonkikelpoista statusta aitobrasilialaisena populaarimusiikkina ja levisi nopeasti kaikkialle Brasiliaan radion ja äänilevyjen välityksellä 1930-luvun kuluessa. Mangueiran sambakoulu oli paikka, johon laulajat ja säveltäjät kaikista yhteiskuntaluokista löysivät tiensä, etsiessään sitä aidointa kukkuloiden sambaa. Mangueiralaisten säveltäjien kappaleita levyttivät kaikki aikakauden suuret tähdet – samba ei enää katsonut ihonväriä. Aikaisemmin epämääräistä mainetta nauttineista sambistoista tuli ajan myötä tähtiä ja legendoja.

16. Portela, sambistojen omanarvontunto: Ala (G.R.E.S. União da Roseira)

G.R.E.S. Portela perustettiin vuonna 1930 ja se on edelleen karnevaalien voittoisin sambakoulu 21 voitollaan. Portelaan yhdistetään vahvan Rion esikaupunkien samban lisäksi myös ajan hermolla oleminen ja uusien virtauksien seuraaminen – 1930-luvulla Portela toi karnevaaleille mm. comissão de frenten, samba-enredon sekä sambakoulun omien värien käytön karnevaaliasuissa. Portelan sinivalkoinen eleganssi häikäisi karnevaaleilla, sambistat alkoivat pukeutua viimeisimmän muodin mukaisesti – mitä aluksi oudoksuttiin heidän vaatimattoman taustansa takia.

Rion karnevaaleilla sambakoulujen rooli kasvoi jatkuvasti, kunnes ne syrjäyttivät kaikki muut karnevaaliyhdistykset suosiollaan. Nykyaikaan tultaessa sambakoulujen karnevaaleista on kasvanut maailman suurin ja tunnetuin karnevaalitapahtuma, jota seurataan kaikkialla maailmassa.

17. Zé Carioca ja Walt Disney – samba lähtee Hollywoodiin: Ala Mirim – lapsiryhmä (Kaikkien koulujen yhteisala)

Brasilialainen musiikki ja elämänilo levisivät maailmalle toisen maailmansodan ajoista alkaen amerikkalaisen massaviihdeteollisuuden tuotteiden mukana, saaden suurempia yleisöjä maailmanlaajuisesti kuin mitä olisi koskaan aikaisemmin osattu kuvitella. 

Yhdysvaltalainen viihdeteollisuus levitti sambaa kaikkialle maailmaan ”Hyvän naapuruuden” politiikan nimissä. Walt Disney rakastui Brasiliaan vuonna 1939, ja loi unohtumattomia brasilialaisen musiikin siivittämiä animaatioita – näiden tunnetuin brasilialainen hahmo oli tietysti Zé Carioca (José Carioca), vihreä papukaija, joka esitteli Aku Ankalle Rion ja samban riemuja.

18. Brasilia, samban ja pandeiron maa: Alegoria (G.R.E.S. Império do Papagaio)

Miten afrikkalaisperäisestä, vielä 1920-luvun alussa vainotusta ja hyljeksitystä sambasta tuli yhtäkkiä koko tuhansien rytmien maan Brasilian symboli ja kansallisomaisuutta? 

1930-50-luvuilla Brasilia haki kansallista identiteettiään muiden kansojen joukossa. Kansallismielisen presidentti Getúlio Vargasin kaudella samba nostettiin kansallisten symbolien joukkoon, toisaalta sen kotoperäisyyden, toisaalta sen valtavan suosion takia. Aikakauden sambat kuvaavat usein Brasilian huumaavaa luontoa, sen rikkauksia ja kansan iloa. Tämän nationalistisen tyylilajin tunnetuin edustaja on Ary Barroson 1939 säveltämä ”Aquarela do Brasil” (Brasilialainen akvarelli) – ehkä maailman tunnetuin samba. 

Carmen Miranda oli eksoottisen brasilialaisuuden symboli maailmalle: Hänen mielikuvitukselliset bahialaisasunsa ja latinalainen energisyytensä toivat eskapistista viihdettä miljoonille Hollywood-elokuvien kautta. Carmen oli paitsi taitava laulajatar myös fiksu kotimaansa lähettiläs, hän vaati saada jokaiseen elokuvaansa mukaan oman bändinsä sekä muutaman huolella valitun brasilialaisen kappaleen, joista suuri osa oli sambaa. 

Destaque: ”Pequena Notável” – Carmen Miranda

Vaunutanssijat / Composição: Aquarela Brasileira – Brasilian Värit: Kukat, Perhoset, Linnut, Hedelmät (5hlö)

V Osa: Suomisamban matkassa 20 vuotta

19. Samba, brasilialainen vientituote: Katudestaque (G.R.E.S. Samba Tropical, Seinäjoki)

Samba on brasilialainen tavaramerkki, joka tunnistetaan kaikkialla maailmassa – kuten caipirinha, jalkapallo ja auringonpaiste.Ja tämä samba on Rion karnevaalien sambaa, maailman suurimman juhlan musiikkia.

Riolaisten sambakoulujen samba, erityisesti rummuilla soitettu batucada, oli vielä pitkään maailmalla tuntemattomampaa kuin melodinen iskelmällisempi sambamusiikki. Vuonna 1959 valmistunut ranskalainen elokuva ”Musta Orfeus” sisälsi aitoa riolaisten sambakoulujen karnevaalisambaa, jota eurooppalaiset yleisöt eivät koskaan aikaisemmin olleet kuulleet. Mikä on tämä rytmi? Sitä pitää saada lisää!

20. Suomalaiset kohtaavat samban: Ala (G.R.E.S. Samba Tropical)

Suurten rumpujen voimakas syke oli jotakin aivan muuta kuin mitä aikaisemmin oli kuultu, ja sen innostamana sambaa soittavia bändejä ja ryhmiä nousi ympäri maailmaa. 1970-luvulla Rion karnevaalien televisioinnit, batucadalevyt ja aihetta käsittelevät kirjat kuluivat puhki myös suomalaisissa käsissä – sambakärpänen puraisi pohjoisen väkeä.

Samba vietteli eksotiikannälkäisiä suomalaisia Brasiliaan – kauaskantoisin seurauksin. Intoa oli alussa enemmän kuin taitoa, ja välillä saattoivat mennä kuubat ja brasiliat, espanjat ja portugalit, sambat ja rumbat sekaisin – mutta samba tuli Suomeen jäädäkseen ja kaljatölkkihelistimet heiluivat Hesperian karnevaaleilla.

21. Seitsemän suomalaista sambakoulua: Lipunkantajaparien ala (Kaikkien sambakoulujen yhteisala)

Sambakouluaate sai voimaa 1980- ja 90-lukujen taitteessa ajatuksesta, että sambaryhmien pohjaa laajennettaisiin ja toiminta saataisiin kasvamaan. Muutamasta tanssijasta ja soittajasta koostuvat keikkaporukat alkoivat muuntua riolaismallisiksi sambakouluiksi, ja mukaan otettiin Rion mallin mukaan pakolliset baiana- ja lapsiryhmät, alettiin säveltämään omia samba-enredoja sekä rakentaa kulkueita enredoineen ja fantasioineen. 

Yhteistyön kunniaksi olemme tuoneet kaikkien seitsemän suomalaisen sambakoulun liput väreineen ja symboleineen yhteen. Sambakoulut:

Samba Maracanã, Lahti, perustettu 1981, värit musta, keltainen ja hopea, symboli Maracanã-stadion

Samba Carioca, Turku, perustettu 1986, värit sininen, valkoinen ja hopea, symboli joutsen

União da Roseira, Tampere, perustettu 1987, värit pinkki, hopea ja valkoinen, symboli ruusu

Império do Papagaio, Helsinki, perustettu 1989, värit punainen, keltainen ja vihreä, symboli papukaija

Samba el Gambo, Kokkola, perustettu 1998, värit punainen, musta ja kulta, symboli surdo-rumpu

Samba Tropical, Seinäjoki, perustettu 2003, värit vihreä, oranssi ja kulta, symboli käärme

Força Natural, Helsinki, perustettu 2007, värit vihreä ja valkoinen, symboli neliapila

22. Läpi lumen, jään ja pakkasen (Lumikuningatar): Katudestaque (G.R.E.S. Samba Carioca)

Miksi suomalainen sambaa? Siksi, että viileän kuoren alla sykkii lämmin sydän ja suomalainen kaipaa yhteisöä ja rytmiä yhtä vahvasti kuin brasilialainenkin. Samba ei katso väriä eikä kansallisuutta – se on asenne ja elämäntapa!

23. Suomisamban 20 vuotta: Ala (G.R.E.S. Samba Carioca)

Suomalaista sambaa on tehty vuosikymmeniä taidolla ja intohimolla. Sinivalkoisesta maasta versoaa joka kevät uusi karnevaali, joka tuo kesän tullessaan.

Sambakoulujen yhteistyö aloitettiin Suomen Sambakoulujen Liiton (SSKL) perustamisella 1990, ja pian tämä yhteistyö tuottikin kaikkien toivoman tuloksen: Vuonna 1991 aloitettiin vuotuiset suomalaisten sambakoulujen yhteiset katukarnevaalit. Tästä karnevaalista on kasvanut Helsinki Samba Carnaval ® -tapahtuma, joka viettää tänä vuonna 20. juhlavuottaan. Suomalainen samba on kulkenut pitkän tien, vaikka onkin vasta alkutaipaleella. Paljon on opittu, suomalainen sisukas tekemisen meininki sekä kunnianhimo ja uteliaisuus vievät eteenpäin.

24. Samba ympäri maailmaa – Samba on universaali kieli: Alegoria (G.R.E.S. Samba Carioca)

Samba on aina matkalla, kohti uusia ympäristöjä ja kohtaamisia. Samba on kommunikaatiota yli rajojen – heimopiiri on laajentunut koko maailman kokoiseksi.

Suomalaisen karnevaalin symboli ja kiertopalkinto ”Jussin Surdo” kantaa maailmankaikkeuden neljää elementtiä: Tulta, vettä, maata ja ilmaa. Nämä elementit muodostavat myös itse Samban. 

Kaikilta maailman mantereilta löytyy sambaa, maailma hengittää samaan rytmiin. Samba on yhteinen kieli, jota jokainen puhuu omalla korostuksellaan. Tämän kielen alkeet oppii sambakoulussa, ja sillä voi ”puhua” muiden sambistojen kanssa kielirajoista välittämättä sekä löytää yhteyden ”kotiin” Brasiliaan ja jopa kaukaiseen Afrikkaan asti. Axé, koko maailmankaikkeuden positiivinen voima antaa meille energiaa soittaa, tanssia ja kommunikoida.

São Jorge – peloton soturi Ogum – on sambistojen oma suojelupyhimys, jonka kuva löytyy kaikilta brasilialaisilta sambakouluilta. Hän suojaa kulkuettamme ja avaa tien tulevaisuuteen.

Destaquet: 

Brasilia (1. Destaque)

Axé-henki

Vaunutanssijat / Composição: Maanosat: Eurooppa, Pohjois-Amerikka, Etelä-Amerikka, Aasia, Afrikka, Australia

Vaunutanssijat (Surdo) / Composição: Elementit: Tuli, Vesi, Ilma, Maa

25. Velha Guarda (Kaikkien sambakoulujen yhteisala)

Vanha Kaarti on viisauden aarreaitta sambakouluissa. Sambaa ei voi oppia vain levyiltä, netistä tai kirjoista – koska se ei ole vain tanssi tai musiikkityyli vaan yhteisöllisyyteen perustuvaa suullista kulttuuria, jonka vivahteet välittyvät sukupolvelta toiselle. Vain yhteisön piirissä samba välittyy elävänä ja voimakkaana. Roda pyörii ikuisesti.