2023

Aiheen valinta ja perustelut

Helinä Rautavaara (1928-1998) oli suomalainen tutkimusmatkailija, psykologi, toimittaja, keräilijä, tallentaja, taiteilija, tutkija, kulttuurien tuntija ja nainen edellä aikaansa. Hän teki elämänsä aikana kymmeniä kaukomatkoja, joilta hän keräsi mittavan kokoelman taide- , koriste- ja rituaaliesineitä. Helinä Rautavaara myös tallensi näkemäänsä ja kokemaansa valokuviin, kaitafilmille, piirroksiin ja maalauksiin sekä äänittämällä. Tästä kaikesta sai alkunsa hänen elämäntyötä vaaliva museo, joka on avoinna yleisölle Espoon keskuksessa. 

Helinä Rautavaaran matkojen alkuperäinen motiivi oli henkilökohtainen seikkailunhalu ja kokemusten etsiminen. Ajan myötä mukaan tuli myös tieteellinen kiinnostus Euroopan ulkopuolisiin kulttuureihin. Helinä Rautavaara oli  filosofian maisteri, pääaineena psykologia, mutta hän kiinnostui matkoillaan myös kulttuuriantropologiasta ja oli mukana perustamassa Helsingin yliopistoon uskontotieteen laitosta. Helinällä oli myös laajoja kuvataide- ja musiikkiopintoja, loputon kiinnostus kauneuteen ja estetiikkaan, ja erityinen kyky kirjoittaa lennokkaasti sekä kertoa värikkäitä ja mukaansatempaavia tarinoita. Hän hyödynsi matkoillaan tätä kaikkea. Tämänkaltaista henkilökohtaiseen kokemukseen perustuvaa, poikkitieteellistä ja -taiteellista tutkimustapaa ei hänen aikanaan vielä pidetty erityisen tieteellisenä eikä hänen panostaan arvostettu tiedeyhteisössä, mutta hänen seikkailuistaan kertovia tarinoita ahmittiin aina, kun niitä ilmestyi aikakauslehdissä – tietenkin runsaiden kuvien kera, joissa hän itse poseerasi näyttävästi. “Minähän olin aina kaikessa mukana!”

Helinä Rautavaarasta kehittyi vuosikymmenien aikana värikäs, kiistelty, mutta kiehtova itseoppinut kulttuurien tuntija. Erityisesti häntä arvostetaan Etelä-Amerikan, Karibian ja Afrikan asiantuntijana. Helinällä oli suorastaan ihmeellinen taito olla aina paikalla, kun jotain tärkeää tapahtui ja hän luonnollisesti aina tunsi henkilökohtaisesti kaikki merkkihenkilöt. Helinällä oli taito verkostoitua ja luoda itsestään näyttävä persoona jo kauan ennen kuin tämmöisiä käsitteitä oli keksittykään. Nykyajan somemaailmassa häntä kutsuttaisiin influensseriksi – mutta koska kaukomatkailusta on tullut täysin arkipäiväistä ja maailmasta kovin pieni, vertailu ei tee oikeutta Helinän hurjille seikkailuille. 1950-luvulla Intiaan liftaaminen ilman karttaa oli aivan toinen juttu – “Kyllä minä olin aivan varma, että sinne joku tie vie – ja kyllähän minä sinne lopulta löysin!”

Helinä oli paljasjalkainen helsinkiläinen, töölöläinen koko elämänsä ajan, ja hän oli aitiopaikalla, kun Hesperian karnevaalit ja sambakoulut syntyivät. Pidempään mukana olleet muistavat Helinän joraamassa villisti 90-luvun karnevaalibileissä. Hän oli aina näyttävästi mukana kun jotain tapahtui, vaikka ei varsinaisesti sambaryhmiin osallistunutkaan. Omien sanojensa mukaan Helinä toki oli tuonut sambakarnevaalit Suomeen, kuten myös reggae-musiikin, ja monta muutakin asiaa, mutta näistä ei ole varmoja todisteita. Helinä oli joka tapauksessa eräs varhaisimmista suomalaisista kuvaamassa ja todistamassa Rion karnevaaleja jo 1960-luvun alussa. 

Helinä Rautavaaran ihmeellinen elämäntarina ja värikäs persoona ovat karnevaali jo itsessään, hänestä olisi helposti saanut aikaan monta enredoa. Pois oli jätettävä esimerkiksi tarinat, joissa Helinä vaelsi Himalajan yli Dalai-laman seurassa, karkotettiin Kolumbiasta tai Ugandasta vakoojana tai nautti ylellistä vieraanvaraisuutta Nepalin prinssin hovissa tai juhli Malediivien sulttaanin seurueessa. Hän päätyi omien sanojensa mukaan myös Jorge Amadon klassikkoromaaniin “Ihmeiden markkinat” (Tenda dos Milagres) – kuka muukaan Bahialle saapunut vaalea suomalainen Kirsi voisi olla? Helinä rakasti värejä, kimallusta, juhlia, rumpuja, musiikkia ja erityisesti tanssimista, kauniita esineitä, hurjia kokemuksia, mystiikkaa ja jännitystä. Helinä riiteli ja rakasti, ei jättänyt ketään kylmäksi. Helinä reissasi ympäri maapalloa aikana, kun suomalainen nainen oli vielä äärimmäisen eksoottinen näky eikä kaukomatkailu ollut lainkaan tavallista. Hänet initioitiin erilaisiin mustiin veljeskuntiin ja eksoottisiin uskontoihin, mikä herätti hämmennystä kotimaassa. 

Aiheen valinta tapahtui pandemian aikana ja osittain sen inspiroimana. Rajojen sulkeuduttua vapaa matkustaminen muistutti tärkeydestään, kun muu maailma yhtäkkiä oli taas saavuttamaton ja kaukainen, kriisiuutiset nostattivat ulkopuolelta tulevaa uhkaa ja jopa toisten ihmisten lähestymisestä tuli kiellettyä. Moni linnoittautui kotiinsa ja pelkäsi. Matkustamista katsottiin pitkään karsaasti, vaikka ihmiset ovat kautta maailmanhistorian vaeltaneet ja liikkuneet – näinhän syntyivät aikoinaan kulttuurit ja sivilisaatiot. 

Maailma ja ihmiskunta ovat yksi ja ainoa. Rajat ovat keinotekoisia, ihmisen pystyttämiä. Kukaan ei synny rasistiksi, asenteet opitaan. Kohtaamiset, suvaitsevaisuus, vieraiden kulttuurien ymmärtäminen, toisenlaisen uskon ja henkisyyden hyväksyminen ovat aina ajankohtaisia myös kotimaassa. Helinä ei voinut hyväksyä ajatusta, että eurooppalainen kulttuuri on vuosisatoja varannut yksinoikeuden määritellä kaikki muut kulttuurit ‘primitiivisiksi’ ja muut uskonnot ‘taikauskoksi’, vaan otti elämäntehtäväkseen tuoda niiden kauneutta ja viisautta ulottuvillemme. “Kaikkialla maailmassahan on aina tiedetty, että maapallo on pyöreä – paitsi eurooppalaiset tajusivat sen vasta 500 vuotta sitten!”

Helinä Rautavaaran poismenosta on tänä vuonna 25 vuotta – tuona aikana maailma on muuttunut. Nykyhetkessä hänen persoonansa, ajatuksensa ja elämäntyönsä näyttäytyvät erilaisessa valossa kuin hänen elinaikanaan. Hän oli aikaansa edellä monissa asioissa, joita nykyään pidetään itsestäänselvyyksinä, kuten monikulttuurisuus, antirasismi, oman identiteetin rakentaminen poikkeamalla valtavirrasta, sekä tietenkin elämyksellinen reppumatkailu eksoottisiin kohteisiin. Se oli ennenkuulumatonta 1950-luvulla, vaikka nykyään täysin tavallista. Pioneereja harvoin ymmärretään heidän omana aikanaan, siksi tämä ainutlaatuinen persoona ansaitsee tulla nostetuksi uusien sukupolvien tietoisuuteen. 

Papagaio kertoo Helinän suuresta seikkailusta, elämän mittaisesta matkasta: Liikkeelle lähtö on pelon voittaminen ja matkakuumeelle antautuminen. Tien päällä ei ole aikaa pelätä, on kuljettava eteenpäin eikä koskaan tarvitse olla yksin – aina löytää seuraa samaan suuntaan kulkijoista. Matka vie aina syvemmälle uuteen ja vieraaseen, jokaisen mutkan takaa löytyy uutta ja jännittävää. Elämä on matka, jota voi yrittää suunnitella, mutta joka aina yllättää arvaamattomuudellaan. Matkalta palattuaan ei koskaan ole sama ihminen kuin ennen lähtöä. Viimeinen Helinän matkoista jatkuu ikuisesti, sillä hän ei halunnut koskaan pysähtyä paikoilleen. 

“Olen seikkailijatar, reissunainen, maailmankansalainen! Minä olen Helinä Rautavaara, ja minun maailmani on täynnä ihmeitä!”

Johanna Vehmas, Carnavalesca
Ira Multaharju

ENREDO

Tiennäyttäjät 

Tie on avattu, maailma odottaa löytämistä. Vaikka kuljen omaa tietäni, en ole koskaan yksin.

Tiet yhdistävät koko maailman ja vievät kaikkialle, mihin ikinä haluaakin kulkea. Ihmiset ovat aina liikkuneet ja kulttuurit sekoittuneet toisiinsa uteliaisuuden ajaessa aina vain kauemmas. Jotkut ovat tyytyväisiä kotinurkissa ja tutussa ympäristössä, toiset taas kaipaavat liikettä ja aina uuden kohtaamista. 

Tienristeyksessä pitää päättää, mihin suuntaan lähtee. Erilaisia seikkailuja ja mahdollisuuksia mutkien takana on loputtomasti. Ennen matkalle lähtöä pyydetään, että tienristeysten valtias Exú avaa tien kulkijalle. Exú on ollut aina olemassa. Hän on kaikkialla, missä on liikettä, eloa ja energiaa, missä sattuu ja tapahtuu, missä on juhlat tai karnevaalit. Kun pysyy hänen kanssaan hyvissä väleissä, hän johdattaa matkalaista suotuisien tähtien alla eteenpäin. 

Matkaaja ei koskaan joudu tekemään matkaa yksin, hän löytää matkaseuraa ja suojelijoita. Kulkurit vaeltavat yhdessä samaan suuntaan, kunnes erkanevat taas toisistaan jossain seuraavassa risteyksessä. Beduiinit, nomadit, mustalaiset, kulkurit ovat aina liikkeellä. Heidän kotinsa on tie, kattonaan taivas ja määränpäänsä tuntematon. Jokainen päivä on selviytymistä ja seikkailua, jota ohjaa vahva tahto eteenpäin. 

Peukalo-Liisa

“En minä koskaan ehtinyt pelkäämään!” 

Seura-lehden erikoistoimittaja Peukaloliisa piti koko Suomen kansaa jännityksessä 1950-luvulla jännittävillä jatkokertomusten tapaan julkaistuilla reportaaseillaan kaukaisista maista. Helinä Rautavaaran ensimmäinen julkisuushahmo oli kuin yhdistelmä Hollywood-elokuvan glamourblondia ja seikkailukirjojen sankaritarta – paitsi että hänen matkansa ja kokemuksensa olivat todellisia. Peloton Peukaloliisa matkusti kevyesti, löysi liftaten perille kaikkialle, mihin monet vain haaveilivat pääsevänsä, ja raportoi näkemistään ihmeistä viihdyttävän värikkäästi. Helinän oma elämä lomittui hänen kertomiinsa tarinoihin ja todellisuus maagiseen realismiin. Kaikissa kuvissa hän oli tietenkin itse keskellä. 

Ensimmäisen pitkän matkansa polkupyörällä Helinä teki 1960-luvun alussa Amerikoiden halki. Hän pyöräili usein näyttävästi pukeutuneena ja täydessä tällingissä – eihän koskaan voinut tietää, kuka tulee vastaan ja minkälaiset juhlat seuraavassa kylässä odottavat! Peukaloliisan tielle sattuikin jatkuvasti prinssejä, sissipäälliköitä, uskonnollisia ja maallisia johtajia ja vaikka mitä mielenkiintoisia hahmoja. Hän herätti kaikkialla huomiota ja oli aina paikalla, kun jotain merkittävää tapahtui. Helinä Rautavaara oli somehahmo kauan ennen somea – ja hänellä oli tietenkin kuvia, jotka todistivat, että kaikki todella tapahtui! 

Esi-isien henget

“Kun porta-bandeira pyörii, hän kutsuu esi-isien henkiä tuulesta” -Milton Cunha (brasilialainen carnavalesco, toimittaja ja akateemikko)

Esi-isät ovat keskuudessamme, he seuraavat askeleitamme maan päällä. Kun muistamme ja kunnioitamme edesmenneitä, ymmärrämme myös oman asemamme maailmassa, osana ihmiskunnan suurta kertomusta. Sambakoulu on henkinen yhteisö, jolla on oma historiansa ja omat esi-isänsä. Lippu edustaa sambakoulun traditiota, yleisemmin brasilialaisten sambakoulujen traditiota sekä suurimpana itse samban voimakasta ja raskastakin historiaa kaukaisesta Afrikasta lähtien – eli kaikkia samban esi-isiä. 

Helinä Rautavaara on nykyään jo siirtynyt esi-isien joukkoon, mutta näille karnevaaleille Papagaio kutsuu hänet taas mielipuuhaansa, juhlimaan ja tanssimaan. 

Länsi-Afrikassa esi-isät asetetaan joskus asumaan yhteisöjen keskelle. Merkittävän johtajan kuollessa tämän hautajaisiin tuodaan lahjoiksi arvokkaita kankaita, kuten sametteja, kirjailtuja silkkejä ja afrikkalaisia ankara-kuviokankaita. Näistä, sekä joskus myös vainajan omista vanhoista vaatteista käsityöläiset valmistavat loistokkaan puvun, johon henki voi asettua. Puvut ovat arvokkaita ja jopa pelättyjä, niitä säilytetään kylässä kunniapaikalla. Ne heräävät joskus seremonioissa tanssimaan. Muutama tällainen käytöstä jo poistettu esi-isähenkien puku päätyi tietysti myös Helinä Rautavaaran kokoelmaan. Nämä puvut ovat antaneet inspiraation lippuparin pukujen väreihin, materiaaleihin ja symboliikkaan. 

Afrikkalaisilla kankailla ja niiden kuvioilla on yhteys kansaan tai heimoon, niillä on monia nimiä eri puolilla mannerta. Lippuparin puvuissa yhdistyvät mm. tansanialainen kitenge, angolalainen samakaka, nigerialainen ankara ja ghanalainen kente symboloimaan koko Afrikan mannerta “esi-isien valtakuntana”. Peilit ja kulkuset karkottavat huonoja energioita lippuparin tieltä. 

(Lipunsuojelijat) Zambeto on beniniläinen esi-isä, jota pidetään suojelijahenkenä. Ne puetaan valtaviin, niinihapsuisiin pukuihin ja asetetaan vartiopaikalle, mistä niiden uskotaan öisin kulkevan kujilla kyläpoliisien tapaan suojelemassa asukkaita. Ne tuodaan kerran vuodessa tanssimaan yhdessä, ja hurjasti pyörivän puvun helmaa kohottamalla näytetään hämmästyneelle yleisölle, ettei alla todellakaan ole ihmistä sitä kuljettamassa. 

Esi-isien alttarit 

Helinän ensimmäinen pitkä pyörämatka kulttuureihin kulki Yhdysvalloista Väli-Amerikan halki Etelä-Amerikkaan vuonna 1960. Suuren vaikutuksen häneen teki Meksikon Kuolleiden päivä ja sen juhlintaan liittyvät traditiot. Día de los Muertos kokoaa yhteen perheet ja suvut sekä esi-isät ja edesmenneet iloiseen ja lämminhenkiseen karnevaaliin, jossa elämä ja kuolema kohtaavat keskenään tasavertaisen värikkäinä. Edesmenneille rakennetaan muistoalttareita, joille heidät kutsutaan saapumaan iloisen keltaisten ja oranssien samettikukkien leiskuvien värein kutsumina. 

Alttareilla (Ofrenda) on muistettavien kuvat, heidän lempiasioitaan, erilaisia herkkuja, kuten sokerista leivottuja koristeellisia pääkalloja sekä neljää eri elementtiä edustavia symbolisia esineitä: tuli kynttilöissä, vesiastioita, silkkipaperilippuja, joiden kuvioiden varjot ylittävät näkyvän ja näkymättömän maailman rajat, sekä maan antimina kukkia ja hedelmiä. Helinä Rautavaaran museossa Kuolleiden päivää on vuosikausia juhlistettu muistoalttarein ja erityisnäyttelyjen muodossa – Helinää muistetaan hänen suosikeillaan Coca-Colalla ja vaahtokarkeilla. Papagaio on asettanut omalle liikkuvalle alttarilleen esille edesmenneiden sambakoululaisten kuvat kunnioittaakseen heidän muistoaan sambakoulun esi-isinä. Yhteisö, jolla on muisti, on elävä yhteisö. 

In memoriam:
Olavi Eriksson
Liisi Kemppainen
Norma Lehto
Henriikka Yläsaari-García
Nea Diasonama
Sari Pajula 

“La Catrina” on moderni Kuolleiden päivän symbolihahmo. Luurangoksi muuttunut, hienostorouvan vaatteisiin pukeutunut taloudenhoitaja  on lähtöisin 1900-luvun alusta José Guadelupe Posadan poliittisen satiirin karikatyyreista. Ne ironisoivat Meksikon eurooppalaismielisen yläluokan materialismia ja pöyhkeyttä. Kuolema on demokraattista, muistuttaa Catrina. Elämästä pitää nauttia nyt kun vielä voi! 

Synkretisoitu pyhimys

“Synkretismi on uskontojen toisiinsa sekoittumista ja yhteensulautumista. Synkretismi on uskontojen yleinen piirre, sillä kaikki uskonnot ovat ajan kuluessa muuttuneet ja omaksuneet kanssakäymisen tuloksena vaikutteita, ja uusia uskontoja on syntynyt entisten pohjalle” -Wikipedia

Helinä Rautavaaran kiinnostus uskontoihin ja niiden symboliikkaan alkoi matkalla Keski- ja Etelä-Amerikan halki. Hän näki monessa maassa katolisten pyhimysten juhlia erilaisine tapoineen ja perinteineen. Oli selvää, ettei kyseessä aina ollut pelkästään katolinen kristillisyys – joka toki sekin on värikästä ja näyttävää – vaan eurooppalaisten valloittajien perinteisiin oli sekoittunut vaikutteita alkuperäiskansojen tai Amerikoihin orjina tuotujen afrikkalaisten uskosta. Uskontojen sekoittuminen eli synkretismi oli luonut uusia traditioita. Latinalaisamerikkalainen kristillisyys oli erilaista kuin eurooppalainen. 

Ihanteelliselta ja suvaitsevaiselta tuntuvalla synkretismillä on toinenkin puolensa. Kun afrikkalaisilta kiellettiin orjuuden myötä heidän omat perinteensä ja heidät käännytettiin väkisin kristinuskoon, he usein jatkoivat oman uskontonsa harjoittamista katolisuuteen piilotettuna. On vaikeaa erottaa, missä synkretistinen sulautuminen päättyy ja missä toisen uskonnon kuvia käytetään toisen, usein kielletyn ja salaisen, uskonnon harjoittamiseen. Alttarille nostettu tai pyhimysjuhlan kulkueessa kannettava, symboliikkaa täynnä oleva hahmo saattaa siis olla katsojasta riippuen joko pyhimys tai orixá – tai ehkä jopa molemmat yhtä aikaa. Molempia kuitenkin juhlitaan rinnakkain Brasilian auringon alla. 

Meksikon suojelupyhimys Guadalupen Neitsyt Maria ruusujen ja liekkien keskellä, Brasilian tähdillä kruunattu Nossa Senhora da Conceição, haitilainen Erzulie Freda sydämineen ja afrobrasilialainen Oxum kultaisine peileineen – kaikki naiseuden, viisauden, äitiyden ja hedelmällisyyden suojelijoita – kohtaavat synkretistisen pyhimyksen hahmossa. 

Afrokatoliset kulkueet

Helinä Rautavaara saapui viimein Brasiliaan, josta tuli hänen kotinsa pitkäksi aikaa. Hän asettui asumaan Salvadoriin ja jatkoi siellä syventymistä synkretismiin. Hän kulki pyhimyskulkueiden mukana ja dokumentoi kaikki tärkeimmät bahialaisen juhlakalenterin mukaiset uskonnolliset juhlat: Lavagem do Bonfim, Festa de Santa Bárbara, Nossa Senhora da Boa Morte, Dia de São Jorge ja monia muita. Näille kaikille on yhteistä eurooppalaisen ja afrikkalaisen tradition rinnakkaiselo ja osittainen sekoittuminen, joka on syntynyt Brasilian yhteiskunnan perustana vuosisatoja olleen orjuuden perintönä. Komeilla alttareilla kannettiin kristittyjen marttyyrien kuvia afrikkalaisten atabaque-rumpujen soidessa. “Quem tem fé, vai a pé” kuten Bahialla sanotaan – usko vie kulkueen perille. 

Baianat edustavat sambakoulussa samban afrikkalaisia ja afrobrasilialaisia juuria. Baianoiden puku viittaa “afrokatoliseen” uskonnolliseen perinteeseen: Baianapukuja on perinteisesti käytetty erilaisissa uskonnollisissa juhlissa ja kulkueissa jo kauan ennen kuin ne siirtyivät sambaan ja karnevaaleille. Baianaryhmän puvuissa on käytetty kolmen tärkeimmän iabá:n – naispuolisen orixán – värejä: Oxumin keltainen, Iansãn punainen ja Iemanjá:n sininen. Puvun pohja on valkoinen, orixá-Oxalá:n kunniaksi, valkoinen on pyhyyden, puhtauden ja tiedon väri. Valkoiset kukat, värikkäät silkkinauhat ja luuta viittaavat  Salvador da Bahian Lavagem do Bomfim -juhlaan. Joka vuoden toisena torstaina baianat pesevät siellä vertauskuvallisesti Kristuksen ylösnousemuksen, Bomfim-kirkon portaat Oxalá:n pyhällä vedellä. 

Katujen kuningatar

Kulkueperinteiden toinen puoli Brasiliassa on tietenkin karnevaalit. Uskonnolliset kulkueet ovat synnyttäneet rinnalleen maallisen juhlan, joka kestää kolmen maagisen päivän ajan. Karnevaali antaa äänen niille, jotka yhteiskunta on vaientanut ja sen demokraattisuus asettaa hetkeksi kaikki samalle tasolle, yhteiseen juhlaan ja euforiaan.

Helinä Rautavaara dokumentoi Rion, Salvadorin ja Recifen karnevaaleja ensimmäisen kerran jo vuonna 1963. Hänen kameransa ikuisti juhlan, jota kovin moni suomalainen ei tuohon aikaan vielä henkilökohtaisesti tuntenut. Helinä vaikuttui katukarnevaalien voimasta, ja hän tallensi filmille sen kuningattaria – tavallisia naisia, jotka pukeutuessaan karnevaaleille muuttuvat myyttisiksi katujen hallitsijoiksi.

Rion karnevaaleilla 1963 Salgueiron kulkue oli sensaatio. Yhteiskunnan marginaalista tuleva sambakoulu toi ensimmäistä kertaa karnevaaleille hahmon, joka ylitti uutiskynnykset, roturajat eliitin salonkeihin asti ja sai aikaan jopa maailmanlaajuista ihastusta: Enredo kertoi tuhkimotarinan Brasilian historiasta – 1700-luvulla elänyt musta nainen, Xica da Silva, nousi rakkauden avulla orjuudesta satumaisiin rikkauksiin. Hahmoa esittänyt destaque oli pukeutunut karnevaalien senastisen historian loistokkaimpaan pukuun. Karnevaalit eivät sen koomin ole olleet entisensä. Kulkueen kimalluksen, menuetit ja itse päähenkilön ikuisti tietenkin Helinä, joka aina saapui kun historiallisesti merkittäviä asioita tapahtui. Recifessä hän kuvasi maracatu-kulkueiden väkeviä kuningattaria satiineissaan ja paljeteissaan. Helinä oli itsekin karnevaalien kuningatar – hän tanssi tapansa mukaan väkijoukkojen keskellä – ja herätti vaaleilla hiuksillaan huomiota kuin itse Xica da Silva valkoisessa peruukissaan. 

Satiini, sametti ja paljetit ovat olleet vuosikymmeniä sambakoulujen perinteisiä materiaaleja, köyhien luksusta. Halvasta kiiltävästä satiinista ommeltiin sambakoulujen liput ja historiallisia pukuja jäljittelevät fantasia-asut puhvihihoineen ja röyhelöineen. Kuninkaallisiksi pukeutuminen oli hienointa mitä faveloiden asukkaat tiesivät –  ja karnevaali muutti heidät kuninkaiksi ja kuningattariksi kerran vuodessa, samalla kun eliitti huvitteli pukeutumalla säätynsä vastaisesti. 

Karnevaalien rituaali

Rituaali on määritelmän mukaan muodoltaan aina samanlaisena toistuva tapahtuma, joka vahvistaa niin yhteisön yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin yksilön identiteettiä yhteisön jäsenenä. Rituaali voi olla uskonnollinen tai maallinen, tai niiden yhdistelmä. Olemalla osa yhteistä suurta tapahtumaa, kuten karnevaaleja, jokainen osallistuja voi kokea suuria tunteita ja suurta euforiaa yhdessä muiden kanssa.

Brasilian siirtomaa-aikaisten kaupunkien mukulakivisillä kaduilla, paahtavan auringon alla karnevaali puhdistaa kerran vuodessa sielun kuin uskonnollinen rituaali. Pauhaava musiikki ja alkuvoimainen tanssi vievät transsin kaltaiseen tilaan, keho on väsynyt mutta mieli kirkas. Maallinen aistien juhla saa aikaan lähes uskonnollisen kokemuksen, eivätkä nämä kaksi ole lopulta kovinkaan kaukana toisistaan. 

Alan fantasiassa yhdistyvät eri Brasilian karnevaalien katujen hahmot, rytmit ja värien raju riemu: Inspiraatiota ovat antaneet Rion esikaupunkien bate-bola-klovnit, Recifen caboclo de lança ja frevo. Karnevaali on valtava määrä erilaisia traditioita, visuaalisuutta ja raakaa energiaa. Karnevaalien rituaali ottaa tänään kadut haltuunsa, jotta tanssi ja pitelemätön riemu voisivat taas uudistaa meidät seuraavaksi vuodeksi. 

Tanssi ja transsi

Helinä Rautavaaran kiinnostus afrikkalaisperäisiin uskontoihin toi hänet myös transsin äärelle. Sana transsi tulee latinan kielen verbistä ”transire”: kulkea, siirtyä, mennä läpi, mennä vielä pidemmälle. Transsi on muuntunut tietoisuuden tila, jonka aikana voi tuntea uskonnollisen kokemuksen tai pyhyyden läsnäolon, tai arkisemmin, tuntea ‘flown’. Antautuminen näkymättömälle voimalle  saa mielen irtautumaan ympäröivästä todellisuudesta. 

Tanssivissa kehoissa henget muuttuvat näkyviksi ja tanssi luo yhteyden nykyisen ja menneisyyden välille. Rummut ja niiden rytmit, kuten kaikki musiikki  kuullaan niin näkymättömässä kuin näkyvässä maailmassa ja ne synnyttävät transsin. Sambassa, capoeirassa ja afrobrasilialaisissa uskonnollisissa rituaaleissa tanssija tervehtii ensimmäisenä pyhää rumpua antamalla sille luvan ‘viedä’ häntä. 

“Tanssiahan jaksaa aina!” -Helinä Rautavaara

Pyhät rummut

Afrikassa uskotaan, että rummussa asuu kolme eri henkeä: Puun, josta rumpu on valmistettu – eläimen, jonka nahka siihen on kiinnitetty – ja ihmisen, joka rummun on valmistanut. Rumpuja soitettaessa kutsutaan esi-isien henget tanssimaan, rytmi ja rumpujen ääni vievät tilaan, jossa aikaa ei ole. Rumpu on pyhä esine eri perinteissä: Capoeiran tai candomblé:n atabaquet, sambakoulun baterian rummut, afrikkalaiset rummut – kaikissa niissä asuu kommunikaatio, tanssi ja henkisyys, jotka soittajat kutsuvat niistä esille. Soittajat – afrobrasilialaisessa uskonnossa ogan – ovat viestijöitä näkyvän ja näkymättömän maailman välillä, he palvelevat rumpuja niitä soittaessaan.  

Baterian fantasiassa yhdistyvät Helinän Bahialla ihailema capoeira, afrobrasilialainen uskonto sekä samba. Fantasian punainen väri ja symboliikka ovat kunnianosoitus Xangôlle, jota Helinä piti omana orixánaan. Xangô on tulen, ukkosen ja oikeudenmukaisuuden orixá, nigerialaisen Oyó:n kuningaskunnan perustaja ja suuri afrikkalainen esi-isä. Puvussa käytetty perinteinen Samakaka-kuosikangas on kotoisin Angolasta, kuten capoeira, samba sekä brasilialaisen candomblén yksi traditioista, Nação Angola. 

Lahja Erê:lle

Helinän matka jatkuu Brasiliasta Afrikkaan ja afrikkalaiseen maailmaan. Hän löytää samankaltaisuuksia kaikkialta, merkkinä siitä, että kulttuurit ovat aina tekemisissä toistensa kanssa, leviävät ja saavat uusia muotoja – yhteisen perusajatuksen säilyessä. Ihmiskunta on yhtä suurta kulttuuripiiriä, erot ovat vain ihmisten omassa päässä.

Helinä ei suostu jäämään paikoilleen. Eteenpäin menemiseen ja uusiin kohtaamisiin tarvitaan lapsen uteliaisuutta ja avointa mieltä. Jokaisessa elää sisäinen lapsi, Erê, joka johdattaa tutkimusmatkalla omaan itseen. Lapsissa näkyy aidoimmillaan uteliaisuus ja ennakkoluulottomuus: Kukaan ei synny rasistina tai ennakkoluuloisena, vaan nämä opitaan jostain! Lapsen mieleen ja lapsiin liittyvään magiaan on monissa afrikkalaisissa kulttuureissa liitetty pyhyyden elementti. Kaksoset – ibeji – ovat erityisiä lapsihahmoja. Ne kuvataan usein länsiafrikkalaisessa taiteessa myös universumin vastakohtien symboleina. 

Lasten puvussa yhdistyy afrikkalaisen kulttuuripiirin eri lapsihahmoja: Länsiafrikkalaiset myyttiset kaksoset, joista toinen kuvataan usein maskuliinisena ja toinen feminiinisenä tunnetaan kaikkialla afrikkalaisessa diasporassa – Haitilla he ovat Marassa Deux ja Nigeriassa Ibeji. Brasiliassa henkinen lapsi, Erê, toimii afrobrasilialaisessa uskonnossa viestintuojana ihmisen ja orixán välillä. Erê auttaa löytämään oman puhtaan lapsenmielisyyden, hänelle tarjotaan leluja, guaranáa ja makeita herkkuja. Puvun kankaana käytetty perinteinen kukkakuosinen puuvillakangas chitão tunnetaan Erê-rituaalipukujen materiaalina. 

Merenneito

Helinä Rautavaaran alter egoista rakkain oli Merenneito. Kerran 1960-luvulla Amazonilla matkustaessaan Helinä kiipesi intiaanien kanootista joenvarren kylään, missä yön pimeydessä joesta ilmestyvä valkoinen nainen herätti hämmennystä. “He palvoivat minua merenneitona!” 

Helinän kokoelmiin kertyi paljon esineitä ja taidetta, jotka esittivät tätä mytologista hahmoa. Merenneito tunnetaan kaikissa merellisissä kulttuureissa ja kuvataan usein hyvin samantapaisena: Pitkät hiukset, puoliksi nainen ja puoliksi kala, kädessä usein peili, joka kuvaa porttia yliluonnolliseen tai alitajuntaan – ja joskus myös ehkä turhamaisuutta. Merenneito yhdistää Atlantin rantojen kulttuureita: Brasiliassa hän on Iemanjá, Länsi-Afrikassa Mami Wata ja Haitilla hän on Damballah-käärmeeseen kietoutuva La Sirène. Merenneito kuvaa meren ja veden tärkeyttä ihmisille, meren antimia ja myös sen synkkää puolta – arvaamattomuutta ja myrkyisyyttä. 

Destaquen puvun inspiraationa ovat olleet haitilaiset Drapo Vodou -liput, jotka esittävät Loa-henkiä ja jotka kirjaillaan käsin värikkäillä paljeteilla ja helmillä. La Sirène on näissä kuvissa rajun värikäs, usein rastahiuksinen mustaihoinen merenneito. 

Atlanttinen Afrikka

Atlantin valtameri yhdistää mantereita enemmän kuin erottaa niitä. Se on valtatie, suuri tienristeys, jossa kohtaa kolme mannerta: Eurooppa, Afrikka ja Amerikka. Näiden keskinäinen historia – erityisesti sen synkin osuus eli vuosisatoja jatkunut orjatyöhön perustuva, eurooppalaisten Uudessa Maailmassa afrikkalaisten ja alkuperäiskansojen kustannuksella harjoittama, rikastumiseen tähtäävä bisnes sai aikaan ennennäkemättömän, miljoonien ihmisten siirtymisen ja massamuuton toisille mantereille. Tämän seurauksena kohtasi ihmisiä, kieliä, perinteitä ja kulttuureja. Atlantin yli kuljetettiin tavaroita, ihmisiä, rytmejä, lauluja, muistoja ja uskontoja. Paikallisia, afrikkalaisia ja muita Atlantin takaisia perinteitä ja kulttuureja kohtasi, ne alkoivat muuntua ja myös yhdistyä toisiinsa. Tätä syntynyttä kulttuuripiiriä kutsutaan afrikkalaiseksi diasporaksi, joka vaikuttaa nykyisin kaikkialla maailmassa. 

Brasilia ja Karibian saaret sekä Yhdysvallat ovat tunnetuimpia afroamerikkalaisen kulttuurin alueita – ja näiden musiikki, tanssi ja taide kiinnostavat koko maailmaa. Afrikka on suurempi kuin Afrikan manner. Atlantti on tämän Afrikan oma sisämeri. 

Saaban kuningatar

Helinä Rautavaara kiinnostui afrikkalaisuudesta ja sen ideologioista perehtyen niihin vuosikymmenien kuluessa. Hän alkoi nähdä itsensä entistä enemmän “valkoiseksi maalattuna mustana”, ja koki 1970-luvulta alkaen Afrikan henkiseksi kodikseen. “Me afrikkalaiset olemme aina olleet eurooppalaisten alistamia”. Matkoillaan Afrikassa hän tapasi myös moderneja vaikuttajia ja valtionpäämiehiä, kuten ihailemansa Etiopian keisarin Haile Selassien. Etiopian valtakunta oli maailman vanhin itsenäinen valtio. Sitä oli hallinnut vuosituhansia jatkunut dynastia, jonka viimeinen keisari syöstiin vallasta vuonna 1974. 

Saaban kuningatar on Raamatun hahmo, afrikkalainen kuningatar, joka saapuu Jerusalemiin tapaamaan viisaana ja mahtavana tunnettua kuningas Salomoa. Rastafarien perinteen mukaan kuningattaren nimi oli Makeda. Hänen ja Israelin kuninkaan välisestä suhteesta syntyi Etiopian ensimmäinen keisari Menelik I. Etiopia on erikoisen historiansa ansiosta rastafarien Luvattu Maa. Perinteensä mukaan he ovat myös Israelin kuninkaiden jälkeläisiä. 

Kun Helinä saapui 1970-luvun lopulla Jamaikalle, kertomansa mukaan siellä häntä “palvottiin Saaban kuningattarena”. Niin tärkeänä rastat olisivat pitäneet hänen yhteyttään Haile Selassieen. Jamaikalla Helinä viipyi useamman vuoden, perehtyi rastafarilaisuuteen ja reggae-musiikkiin. Hän oli paikalla ja tallensi Bob Marleyn hautajaiset 1982. Helinä käytti myös rastafarinimeä Ras Benjamin – hän oli taistelija, valkoinen rastafari.

Helinä tutustui Senegalissa Bayefall-veljeskuntaan, mustiin suufilaisiin muslimeihin, joiden filosofia muistuttaa rastafarilaisuutta. Bayefallit pitävät työntekoa pyhänä asiana, ja heidän juhla-asujaan ovat tilkkukankaiset vaatteet. Tilkkukangasperinne tulee vanhemmasta suufilaisesta perinteestä, joka tuli Silkkitietä karavaanikaupan mukana Länsi-Afrikkaan jo islamin alkuaikoina, 700-luvulla. Destaquen puvussa, lippuparin puvuissa sekä 2. lavastevaunussa on käytetty Bayefall-tyyliin tehtyjä tilkkukankaita, joissa yhdistyvät kaikki kulkueessa käyteytyt afrikkalaiset kankaat. 

Panafrikkalainen valtakunta

Panafrikkalaisuus on yhteiskuntapoliittinen ajattelutapa ja liike, joka pyrkii yhdistämään syntyperäiset afrikkalaiset ja afrikkalaisen perinnön ”maailmanlaajuiseen afrikkalaiseen yhteisöön”. Panafrikkalaisuus eettisenä järjestelmänä etsii arvojaan Afrikan historiasta ja afrikkalaisten yhteisistä kokemuksista orjuutta, rasismia, kolonialismia ja uuskolonialismia vastaan. -Wikipedia

Panafrikkalainen ideologia nostaa ajatuksen Afrikasta kuninkaiden ja valtakuntien – ei orjien – mantereena. Afrikan oma historia, sen kulttuurien, kielten ja kansojen moninaisuus on jäänyt eurooppalaisen siirtomaahistorian jalkoihin. Myös muualla maailmassa elävä afrikkalaisperäinen kulttuuri etsii omaa identiteettiään Afrikan monituhatvuotisesta  historiasta. Faaraoiden Egypti, Länsi-Afrikan kuningaskunnat, monimuotoinen taide ja henkisyys inspiroivat myös modernia pop-kulttuuria ympäri maailmaa, eikä ainoastaan afrikkalaisten ja afrikkalaistaustaisten alakulttuureissa. 

Helinä Rautavaara oli voimakas afrikkalaisen identiteetin puolestapuhuja. Hän työskenteli monikulttuurisen suvaitsevaisuuden ja yhteistyön puolesta jo kauan ennen kuin nämä aiheet nousivat julkiseen keskusteluun ja muoti-ilmiöiksi. 

Alan fantasia yhdistää reggae-tyylin, panafrikkalaisuuden tunnusvärit (musta, keltainen, vihreä, punainen) ghanalaisten Ashanti-kuninkaiden kultakoruihin ja kente-kankaisiin. 

Baga-Zombie

Helinä Rautavaaran suuri tavoite toteutui, kun hänen massiivinen esine-, tallenne ja kuvakokoelmansa siirtyi hänen nimeään kantavaan museoon vuonna 1998. Helinä itse oli ehtinyt menehtyä muutamaa kuukautta aikaisemmin. Helinä Rautavaaran museo on edelleen Suomen ainoa naisen elämäntyölle omistettu etnografinen museo. Se tekee arvokasta työtä kulttuuristen kohtaamisten luojana antaen tilan ja äänen ja tilan monenlaisille etnisille ja kulttuurisille taustoille, keskusteluille ja vaihtuville näyttelyille. 

Helinän ensimmäinen museo oli kuitenkin Töölössä. Kotimuseo Baga-Zombie avasi ovensa vuonna 1992 ensin hänen omassa olohuoneessaan, ja sitten Töölön Ruusulankadulla. Helinä toimi museon emäntänä ja oppaana vuosien ajan, kertoen väsymättä jokaiseen esineeseen liittyviä ihmeellisiä tarinoita vierailijoille ja opiskelijaryhmille. Museo aiheutti ihmetystä ja vastustustakin, mutta siellä riitti kiinnostuneita kävijöitä.  

Helinästä oli tullut Maailmankansalainen, maailma oli hänen olohuoneensa ja hänen olohuoneessaan oli koko maailma. Helinän viimeinen alter ego oli arkkienkeli Gabriel, jonka hän viimeisillä hetkillään uskoi antaneen hänelle tehtävän tuoda maailmaan rauhaa ja sopusointua kansojen välille. Helinä ei jää koskaan paikoilleen, hän lähtee taas matkalle – saattajinaan afrikkalaiset, etiopialaisesta koptilaisesta kirkkotaiteesta inspiraationsa saaneet enkelit. 

Kulkuejärjestys

1. Comissão de Frente: Tiennäyttäjät sekä Destaque: Peukaloliisa
   
   (Destaque osallistuu osittain ryhmän koreografiaan, osittain esiintyy itsenäisesti. Destaquen esiintymiseen liittyy polkupyörä ja hänellä on avustaja, joka huolehtii pyörästä yhdessä kohdassa koreografiaa, kuvittamatta kulkuetta.) 

2. Mestre-Sala ja Porta-Bandeira (Lipunkantajapari) sekä Lipunsuojelijat (koreografinen ryhmä): Esi-isien henget – Egungun ja Zambeto

3. Abre-alas (1. lavastevaunu): Esi-isien alttarit (Destaquet: “La Catrina”, 3 erilaista pukua – Ofrenda, 2 hlöä samanlaisessa puvussa)

4. Destaque: Synkretisoitu pyhimys
5. Ala das Baianas: Afrokatoliset kulkueet

6. Destaque: Katujen kuningatar
7. Ala 1: Karnevaalien rituaali

8. Ala dos Passistas: Tanssi ja transsi
9. Bateria: Pyhät rummut
10. Ääniauto ja Melodiaosasto

11. Ala Mirim (lapsiryhmä) sekä Lapsiryhmän esitanssija: Lahja Erê:lle

12. Destaque: Afroatlanttinen Merenneito
13. Ala 2: Atlanttinen Afrikka 

14. Destaque: Saaban kuningatar 
15. Ala 3: Panafrikkalainen valtakunta

16. 2. Alegoriavaunu: Baga-Zombie (Destaquet: Helinä, maailmankansalainen (päädestaque) sekä Rauhan enkelit (3 hlö)

Império do Papagaio 2023
Helinä Rautavaaran ihmeellinen maailma

(T. Noppari – K. Askolin – J. Vehmas)

Seikkailuista suurin alkakoon, tie mulle avatkaa
Askel ensimmäinen kuljettaa mua tuntemattomaan
Suuntaan maailmaan
Vapauden saan
En kulje yksin kun henget mua johdattaa
Hurmioitumaan
Kaukaiset maat
Itse kokemaan
Oon kulkuri vain, mä uteliain
Ei Peukalo-Liisa tää pelätä saa
Teen historiaa
Kertoo Helinän tarinaa nyt Papagaio 
Tallentaa saan ihmeet kameraan
Siellä missä kuljenkaan

Kulkueet vievät mukanaan
Kun uskoo voimaan suurempaan
Niin pyhimys kuin orixá
Juhlii alla Brasilian auringon

Matka vie Afrikkaan
Esi-isien valtakuntaan
Kulttuurin aarteisiin
Kansoja tutkimaan
Tahdon ymmärtää, rajat hävittää
Kaikki värit maailman ihmisyys yhdistää
Olen seikkailijatar, Saaban kuningatar
Reissunainen, maailmankansalainen, katsokaa!

Axé! Mua rummut kutsuu rituaaliin
Vaivun transsiin, tanssin karnevaaliin
En pysähtyä tahdo enää milloinkaan
Axé! Mua rummut kutsuu rituaaliin
Vaivun transsiin, tanssin karnevaaliin
En pysähtyä tahdo, lähden matkaan uudestaan 

Sanastoa

Axé:  Afrobrasilialaisessa maailmankatsomuksessa Universumin hyvä energia. Myös toivotus ja huudahdus. 

Orixá:  Afrobrasilialaisessa uskonnossa axé:n ilmenemismuoto, persoonallinen jumaluus tai esi-isä.

Rituaali: Useimmiten yhteisöllinen toimitus, joka kokoaa yhteen uskonnon tai ideologian kannattajat, ja vahvistaa sekä yhteisöä että yksilön identiteettiä. Rituaalisen käyttäytymisen katsotaan olevan ihmiselle ominaista (Wikipedia)

Exú: Orixáista muinaisin, teiden ja tienristeysten vartija. Arvaamaton mutta luova “keppostelija”. 

Egun: Esi-isähenki jorubakansan traditiossa

Zambeto/Zangbeto: Beniniläinen (Dahomey) esi-isähenki. Suojelee kyliä ja teitä öiseen aikaan, tanssii hurjasti pyörien. 

“La Catrina”: Kuolleiden päivä/ Día de los muertos – vastaa Suomen pyhäinpäivää, mutta vietetään Meksikossa iloisena karnevaalijuhlana. Ei yhteyttä amerikkalaiseen Halloweeniin. 

Ofrenda: Meksikon Kuolleiden päivänä vainajille rakennettava muistoalttari

Synkretismi: Uskontojen sekoittuminen ja siitä seuraavat tunnistettavat yhteiset piirteet tai elementit

Katolinen kirkko: Roomalaiskatolinen kirkko kasvoi keskiajalla Euroopan tärkeimmäksi poliittiseksi vaikuttajaksi ja löytöretkien myötä levisi mm. latinalaiseen Amerikkaan. Katolinen kirkko käännytti afrikkalaisia orjia ja intiaaneja väkisin kristityiksi, koska heidät katsottiin eurooppalaisten omaisuudeksi. Nämä verhosivat usein omien uskontojen harjoittamisen kristillisyydeksi ankarien rangaistusten uhalla. On epäselvää, missä oman uskonnon piilottamisen ja varsinaisen synkretismin eli uskontojen sekoittumisen raja kulkee. 

Pyhimyskulkue: Katolisen pyhimyskalenterin jokainen päivä on nimetty jonkun pyhimyksen (historiallinen kristitty marttyyri) mukaan. Suomalaiset nimipäivät ovat perua tästä. Tärkeimpiä pyhimyksiä juhlitaan näyttävästi kaikissa katolisissa maissa pyhimyskulkuein/-saattuein ja muilla perinteisillä menoilla. 

Xica da Silva: Historiallinen henkilö, joka eli 1700-luvun Brasiliassa, ja on brasilialaiseen popkulttuuriin siirryttyään inspiroinut karnevaaleja, elokuvia ja tv-sarjoja. Musta orjanainen, joka nousi satumaisiin rikkauksiin rakkauden kautta inspiroi romantikkoja edelleen. 

Maracatu: Afrobrasilialainen rytmi ja karnevaaliperinne Pernambucosta. Maracatu-kulkue kuvaa afrikkalaisen kuninkaan hovia kuningaspareineen, hovinaisineen, baianoineen, orixáineen ja vartijoineen. 

Recife: Kaupunki Koillis-Brasiliassa, Pernambucon osavaltion pääkaupunki. Tunnettu karnevaaleistaan, jotka poikkeavat musiikiltaan ja perinteiltään Rion ja Salvadorin karnevaaleista. Recifen karnevaaleille tunnusomaisia musiikki- ja tanssityylejä ovat mm. frevo ja maracatu. 

Salvador da Bahia: Brasilian ensimmäinen pääkaupunki, Bahian osavaltion pääkaupunki. Afrobrasilialaisen musiikin, kulttuurin ja henkisyyden keskuspaikka Brasiliassa. 

Bate-bola: Rion esikaupunkien ja faveloiden pelottavat “klovnit” ovat tuttu näky katukarnevaaleilla yöaikaan. Näyttäviin pukuihin käytetään rahaa ja vaivaa, esiintyminen on äänekkään aggressiivista ja ryhmät liittyvät usein väkivaltaisiin jengeihin. 

Frevo: Rytmi ja tanssi Recifen karnevaaleilta. Taitavat soolotanssijat, passistat, tekevät capoeiran inspiroimia, akrobaattisia tanssiliikkeitä nopeaan musiikkiin, jossa tärkeimmässä asemassa puhallinsoittimet. 

Caboclo de lança: Maracatu-kulkueen hahmoista mystisin, painaviin ja kimaltaviin viittoihin ja suuriin peruukkeihin pukeutuneet “vartijat” 

Ogan: Afrobrasilialaisessa uskonnossa initioidut rumpujen soittajat, joilla on lupa soittaa atabaqueja seremonioissa. 

Atabaque: Iso puinen, nahkakalvoinen, afrikkalaisperäinen rumpu. Afrobrasilialaisissa seremoniossa käytetään kolmea eri kokoista, joiden soitosta  muodostuu rytminen kokonaisuus.  Atabaqueja käytetään afrobrasilialaisen uskonnon lisäksi mm. capoeirassa, afoxé-kulkueissa ja samba de rodassa. Sambakoulun bateriassa käytetty timbal on atabaquesta Brasiliassa kehitelty moderni instrumentti, jota pystyy kantamaan kulkueessa ja soittamaan kulkueen liikkuessa. 

Xangô: Tulen, ukkosen ja oikeuden orixá, Oyó:n kuningas, joka on puoliksi ihminen, kuolevainen, puoliksi kuolematon. Helinä Rautavaara piti Xangôa omana orixánaan. 

Capoeira: Angolan seudulta Brasiliaan kulkeutunut tanssipeli tai “taistelutanssi”, jota säestetään laululla, rummuilla ja taputuksilla. 

Candomblé: Brasiliassa syntynyt nimitys yhdelle afrobrasilialaisista uskontoperinteistä. 

Umbanda: Brasiliassa afrobrasilialaisesta perinteestä, katolilaisuudesta, 1800-luvun puolivälin jälkeen syntyneestä spiritualismista sekä Allan Kardecin opeista syntynyt uskonto. 

Erê: Afrobrasilialaisen perinteen lapsihenki. Erê voidaan nähdä myös tapana käyttäytyä, jokaisessa asuvana sisäisenä lapsena. 

Merenneito: Kaikkialla maailmassa tunnettu hahmo, mutta erityisen tärkeä Atlantin ympärillä kehittyneissä kulttuureissa. Afrikkalais-brasilialais-karibialainen merenneito kiehtoi Helinä Rautavaaraa ja oli eräs hänen alter egoistaan. 

Saaban kuningatar: Historiallinen Saaban kuningatar Makeda, hänen suhteensa Israelin muinaiseen kuninkaaseen Salomoon ja heidän pojastaan alkanut Etiopian kuninkaallinen dynastia ovat Jamaikan rastafariuskonnon perusta. 

Panafrikkalaisuus: 1960-70-luvulla syntynyt, enimmäkseen aluksi akateemisten ja intellektuellien kannattama ideologia kaiken afrikkalaisperäisen kulttuurin yhteydestä ja mustien yhteisen historian esille tuomisesta vastapainona “valkoisten kirjoittamalle” historialle. Sukua samoihin aikoihin syntyneelle Black Power -liikkeelle.

Rastafari: Jamaikalla vaikuttava uskonnollis-kulttuurinen liike, johon kuuluvat mm. ajatus rastafareista Israelin kadonneesta heimona sekä rauhanaate, reggae-musiikki, dreadlocksit. Rastafarismi pitää Etiopiaa valittuna maana ja sen viimeistä keisaria Haile Selassieta lähes jumalana. 

Bayefall: Senegalissa vaikuttava suufi-islamilainen liike, johon Helinä Rautavaara tutustui ja liittyi 1970-luvulla. Bayefall korostaa monista muista islamin suuntauksista poiketen hyvän elämän, musiikin, yhteisöllisyyden ja työnteon hyveellisyyttä. Bayefall-veljeskunnan tunnusmerkkeihin kuuluvat tilkkutyönä tehdyt vaatteet, näyttävät korut ja dreadlocksit. 

Lähteitä:

Minä Helinä Rautavaara, Helena Lehtimäki, Otava 1998

Reissunaisia – Seikkailijoita, tutkijoita ja edelläkävijöitä, Tammi 2019

Laroyê, Xica da Silva, Leonardo Antan, Editora Carnavalize 2021

Giro Ancestral – A sublime dança do casal de mestre-sala e porta-bandeira, Editora Carnavalize 2021

Helinä Rautavaaran museo
https://www.helinamuseo.fi/

Viva Egun, Babá Alapalá (Juarez Duarte Bonfim, Jornal Grande Bahia, 2013)
https://jornalgrandebahia.com.br/2013/10/viva-egun-baba-alapala/

Bayefall – Mysticism as a Form of Resistance (Zurich University of arts, 2019)
https://www.zhdk.ch/studienprojekt/9c7e267c-c4fd-4ff2-ad4a-277a1e764152

Cloth as a Metaphor in Egungun Costumes (Bolaji Campbell, RISD Museum)
https://risdmuseum.org/manual/445_cloth_as_metaphor_in_egungun_costumes

La Catrina: The dark history of Day of the Dead’s immortal icon, Simon Ingram, National Geographic, 2019
https://www.nationalgeographic.co.uk/history-and-civilisation/2019/10/la-catrina-dark-history-day-deads-immortal-icon?fbclid=IwAR2NGnTyUjtzSYP9PKpo2V7XomPxbywUbmxv7EdpecYA5P1ggv_Ci9s3di4